Sensuuri
Helena Pilke
Sensuuri avasi kirjeet ja kuunteli puhelut – mitä sodan aikana sai sanoa?
Vuosina 1939–1944 Suomessa oli tiukka, valtion asettama sensuuri. Sen tarkoituksena oli estää vihollisen tietojen saanti ja omien kansalaisten huolestuminen. Esimerkiksi sanomalehdissä ei saanut kertoa kaikkea, ja kirjeistä saatettiin leikata pois osia. Jopa puheluita kuunneltiin salaa. Sensuuri koski monia, ja sen toteuttajina toimi erilaisia ihmisiä, kuten opettajia ja opiskelijoita. Osa heistä oli valtion palkkaamia, osa vapaaehtoisia.
Sensuurin takia ei sanomalehdissä kerrottu läheskään kaikkia uutisia. Jokaisessa toimituksessa oli sensori eli tarkastaja, joka luki ennen lehden painamista kaikki jutut, tarkisti kuvat ja poisti sopimattoman aineiston. Kirjoituksiin voitiin puuttua myös jälkikäteen, jolloin lehti sai huomautuksen.
Kiellettyjä aiheita oli paljon ja ne vaihtelivat sotatilanteiden mukaan. Rintamajoukkojen kokoa ja tarkkoja paikkoja ei saanut mainita. Usein ihmisten nimetkin piti jättää pois. Tiedot sotatapahtumista kulkivat Päämajan kautta, ja se kielsi liian yksityiskohtaisten taistelukuvausten, Itä-Karjalasta tai kaukopartioista kertovien juttujen julkaisemisen.
Hallituksen toimien arvostelu oli kielletty. Kotialueen pommitustuhojen laajuutta ei kerrottu, ettei vihollinen saisi niitä tietoonsa. Poikkeuksia oli, kuten Helsingin yliopiston päärakennuksen vaurioituminen neuvostokoneiden hyökkäyksessä helmikuussa 1944. Se uutisoitiin näyttävästi osoituksena vihollisen julmuudesta ja barbaarisuudesta.
Sensuurilla oli lupa avata jopa yksityisten ihmisten kirjeet. Jos niissä käsiteltiin kiellettyjä aiheita, teksti vedettiin mustalla tussilla yli tai leikattiin pois. Koska paikkakuntia ei saanut mainita, rintamasotilaat päiväsivät kirjeensä ”täällä jossakin”. Vain muutama prosentti postista voitiin tarkistaa. Kaikkien kirjeiden avaaminen olisi ollut mahdotonta, sillä jatkosodan aikana, kesän 1941 ja syksyn 1944 välillä, kotialueen ja rintaman väliä kulkeva kenttäposti kuljetti noin miljardi kirjettä ja korttia. Huikea määrä – maassa oli vain 3,7 miljoonaa asukasta.
Myös puheluja voitiin kuunnella, eikä siitä edes ilmoitettu puhujille. Sensori vain katkaisi puhelun, jos kuuli jotain epäilyttävää tai puhelu venyi liian pitkäksi.
Sensoreina työskenteli opettajia, opiskelijoita, koululaisia ja kotirouvia. Osa heistä oli valtion palkkaamia, osa vapaaehtoisia.
Kieltojen lisäksi kansalaiset saivat jatkuvasti viranomaisilta ohjeita siitä, mitä heidän piti sanoa. Rintamamiehille piti kirjoittaa rohkaisevasti ja iloisesti, omia murheita ei saanut mainita. Positiivisuuden korostus nosti mielialaa, vihollisen vähättely pienensi pelkoja.
Lue lisää:
Anssi Männistö ja Ville Kivimäki, Sodan särkemä arki. WSOY 2016.
Seija Aunila ja Jukka-Pekka Heiskanen, Kotien salainen armeija. Atena 2022.
