Virpi Launonen

Salpalinja

Talvisodan jälkeen Suomen uutta itärajaa ryhdyttiin linnoittamaan. Rajalle rakennettiin esimerkiksi bunkkereita ja erilaisia esteitä. Rakentajat eivät olleet sotilaita, vaan rakennusmiehiä ja työttömiä kaupungeista. Lisäksi rakentajiksi palkattiin miehiä, joiden koti oli jäänyt luovutetulle alueelle. Miehet saivat asua työmaiden lähellä parakeissa ja teltoissa ilmaiseksi ja ostaa edullista ruokaa työmaaruokalasta. Linnoitustyömaita oli koko itärajan pituudelta. Linnoiteketjulle annettiin nimeksi Salpalinja. 

Linnoitteiden rakentamisen tarkoitus oli hidastaa Neuvostoliiton mahdollista uutta hyökkäystä, tarjota suojaa suomalaisille sotilaille sekä kertoa Neuvostoliitolle, että Suomi on nyt paremmin varustautunut kuin ennen talvisotaa. Salpalinjan eteläosassa puolustuslinjasta rakennettiin yhtenäinen, koska pidettiin tärkeänä estää vihollisen pääsy pääkaupunki Helsinkiin. Pohjoisempana linnoitteita rakennettiin niin, että niiden avulla olisi pystynyt tukkimaan idästä tulevia teitä. 

Salpalinjan rakentaminen oli vaikeaa, koska työmaat sijaitsivat kaukana asutuksesta. Työmaille ei ollut valmiita teitä tai sähkö- ja puhelinlinjoja, vaan rakentaminen piti aloittaa tekemällä ne. Vasta teiden rakentamisen jälkeen voitiin aloittaa varsinaisten linnoitteiden rakentaminen. 

Salpalinjaa oli parhaimmillaan rakentamassa noin 35 000 miestä. Heille ruokaa oli laittamassa noin 2 000 lottaa. Työmailla oli käytössä 1 100 autoa, 60 traktoria ja 3 500 hevosta. Koska koneita oli vähän, työtä tehtiin miesvoimin ja siksi työ oli raskasta. 

Työmaille järjestettiin tarpeellisia palveluita. Siellä oli lottien ylläpitämiä ruokaloita ja kioskeja, joista pystyi ostamaan esimerkiksi kahvia, pullaa ja makeisia. Lisäksi työmailla oli parturi, joka leikkasi miesten hiuksia ja partoja, suutari, joka korjasi miesten kenkiä ja seppä, joka korjasi työkaluja. Työmailla kävi myös pesijä, joka pesi miesten vaatteet. 

Rakentajille järjestettiin harrastusmahdollisuuksia. Työmaille tilattiin lehtiä, perustettiin kirjastoja ja hankittiin lautapelejä. Lisäksi työmaiden läheisyyteen raivattiin urheilukenttiä, ja työmiehille hankittiin urheiluvälineitä.

Salpalinjan rakentamisesta oli suunniteltu useiden vuosien urakkaa. Linjaa ehdittiin rakentaa kuitenkin vain noin vuosi. Kun jatkosota alkoi, osa rakentajista joutui sotilaiksi rintamalle ja osa jatkoi esimerkiksi teiden ja siltojen korjaamista rintaman takana. Salpalinjalla ei koskaan käyty taisteluita. Nykyään osa Salpalinjasta on kunnostettu matkailukohteeksi.  

Lue lisää: 

Suomen linnoittamisen historia 1918–1944. Kirjoittanut Reino Arimo. Otava, Helsinki, 1981. 

Kuinka salata Salpalinja? Salpa-aseman salassapitämiseksi tehdyt ratkaisut vv. 1940–1941. Miehikkälän Salpalinja-museon julkaisuja 3. Kirjoittanut Mikko Kylmälä. Miehikkälän Salpalinjamuseo, Miehikkälä, 2016.  

”Koskee: …sisäistä lujittamista ja oikean työhengen vaalimista”. Linnoittajien huolto ja vapaa-ajan järjestelyt kontrollina Salpalinjan linnoitustyömailla III ja IV armeijakuntien alueella vuosina 1940–1941. Väitöskirja. Kirjoittanut Virpi Launonen. Miehikkälän Salpalinjamuseo, Miehikkälä, 2019.  

Salpalinja. Itsenäisyyden monumentti. Salpalinjan perinneyhdistys, Miehikkälä, 2017.