Selviytyminen
Ville Kivimäki
Miten sotilaat selviytyivät?
Sotilaat kokivat rintamalla yhteenkuuluvuutta ja se auttoi heitä selviytymään vaikeissa olosuhteissa. Sotilaiden yhteisö tarjosi vastapainoa pelolle ja väkivallalle. Epäviralliset järjestäytymisen muodot, kuten korttisakit ja pakkiporukat, vahvistivat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja pienryhmissä jaettiin niin arjen askareet kuin raskaatkin kokemukset. Monet saivat turvaa myös erilaisista henkilökohtaisemmista selviytymisen keinoista, kuten uskonnosta tai amuletteina toimivista esineistä.
Pelon ja väkivallan vastapainona rintamalla koettiin myös lämpöä ja turvaa. Monet sotilaat ovat muistelleet, etteivät koskaan elämässään kokeneet niin vahvaa läheisyyttä kuin omassa rintamaporukassa. Teltassa tai korsussa toisilleen tuntematon joukko hioutui harvinaislaatuiseksi yhteisöksi, jonka kiinteyttä yhdessä koettu vaara vain vahvisti.
Virallisen sotilasorganisaation alla toimivat epäviralliset järjestäytymisen muodot. Oli oman korsun väki, korttisakki ja pakkiporukka. Jälkimmäinen perustui sille, että jokapäiväiset askareet oli helpointa hoitaa parin-kolmen miehen ryhmissä, jolloin kukin vuorollaan haki pakeissa ruuan tai keitti teen. Vanikat syötiin ja tupakat poltettiin näissä pienryhmissä – ja niissä myös taisteltiin ja huolehdittiin haavoittunut toveri turvaan. Sotilaiden välille muodostui lujia siteitä. Raskaimmatkin kokemukset jaettiin yhdessä, vaikkei niistä välttämättä puhuttu.
Korsuporukoita oli erilaisia. Toisissa oli parempi henki kuin toisissa – oli myös kiusaamista, ulossulkemista ja väkivaltaa. Sotilaiden taustoissa oli paljon tekijöitä, jotka olisivat voineet aiheuttaa riitaa: poliittisia erimielisyyksiä, yhteiskunnallisia eroja, kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelua sekä erilaisia perhetaustoja sisällissodan ajalta. Rintamayhteisöjen taipumuksena oli kuitenkin tasoittaa eroja, kun kaikki jakoivat lähes samat riskit ja rasitukset ja ankarat olosuhteet pakottivat sopeutumaan ryhmässä elämiseen.
Sotilailla oli myös henkilökohtaisia keinoja selvitä kokemuksistaan. Väkivallan uhka synnytti uskonnollisuutta ja tarvetta laskea kohtalonsa jonkin suuremman voiman varaan. Sotilaat rukoilivat – yleensä salaa – ja kantoivat mukanaan amuletteja, joiden tarjoamaan turvaan uskottiin puolivakavissaan. Näitä saattoivat olla muun muassa läheisten valokuvat ja kirjeet, tyttöystävän hiuskiehkura, äidiltä saatu pienois-Raamattu tai joku sattumanvarainen onnenkalu. Vaivihkaisilla rituaaleilla ennen taistelua yritettiin varmistaa, että onni olisi edelleen myötä.
Sotaan lähetetyt miehet kasvattivat rintamaidentiteetin, joka tuki niissä tilanteissa, jotka olisivat olleet vaikeita entiselle siviiliminälle. Sotilaat pitivät itseään omana ihmisryhmänään, joka joutui elämään väkivallan kanssa. Tästä huolimatta kotiväen merkitys oli rintamalla suuri. Sota-ajan kirjeet paljastavat, että sotilaat pitivät yllä hämmästyttävän laajaa kirjeenvaihtoa. Erityisen ahkerasti kirjoitettiin äidille, vaimolle tai tyttöystävälle. Sanojen sijaan oli usein tärkeämpää, että kirjeet kertoivat sotilaalla olevan edelleen paikkansa kotona ja läheisten mielessä.
Lue lisää:
Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Kirjoittanut Ville Kivimäki. WSOY 2013.
Sodan särkemä arki. Kirjoittaneet Ville Kivimäki ja Anssi Männistö. WSOY 2016.
Hakusana: sotasukupolvi mies