Riku Kauhanen

Evakkojen asuttaminen

Jatkosodan päätyttyä yli 420 000 evakkoa tarvitsi uuden kodin. Valtio pyrki huolehtimaan sen järjestämisestä maanhankintalain ohjaamana. Maata jaettiin ensisijaisesti valtion maista, mutta myös seurakuntien ja erilaisten yritysten omistamista maista tai jo olemassa olevilta maatiloilta. Saadut maat ja tontit mahdollistivat uudet kodit ja työpaikat kotinsa menettäneille. Maan saamisen ehtona oli, että sen uudet omistajat kunnostivat siitä asuinkelpoisen maatilan. Suurin osa evakoista sai uuden kodin vuoden 1948 loppuun mennessä. 

Jatkosodan päätyttyä syksyllä 1944 yli 420 000 suomalaista oli menettänyt kotinsa. Heitä oli jouduttu evakuoimaan Karjalasta, Lapista sekä Neuvostoliitolle vuokratulta Porkkalan alueelta. Tämä siirtoväeksi kutsuttu väestö eli ”evakot” piti asuttaa, jolloin maanviljelijät saivat uudet maatilat tai tonttimaata kodin rakentamiseksi. Samalla jaettiin maata myös muille maantarpeessa oleville, kuten perheellisille rintamamiehille tai sotaleskille.

Asutustoiminta perustui lainsäädäntöön, maanhankintalakiin, joka tuli voimaan vuonna 1945. Jo talvisodan jälkeen oli vuonna 1940 säädetyn pika-asutuslain avulla annettu maata karjalaiselle siirtoväelle. Käytännössä asuttaminen oli vaikeaa. Lain mukaan uutta maata siirtoväelle piti antaa ensimmäiseksi Suomen valtion omistamasta maasta. Myös esimerkiksi seurakuntien tai yhtiöiden maita käytettiin ensisijaisesti. Valtio kuitenkin omisti maata ja metsää pääasiassa Pohjois-Suomessa, mutta valtaosa evakoista halusi päästä etelään.  

Tämän vuoksi maata piti pakkolunastaa jo olemassa olevista maatiloista, eli maata otettiin maanomistajilta pakolla ja viranomaisten määräyksellä rahallista korvausta vastaan. Tavoitteena toki oli, että maanviljelijät tekisivät maistaan vapaaehtoisen kaupan asutettavan kanssa. Tällöin maansaaja sai parhaimman korvauksen. Vain neljäsosa kaikesta tarvittavasta maasta piti hankkia pakkolunastuksella asutustoimintaa varten.

Maata saanut evakko teki tilasta sopimuksen, joka antoi hänelle 4–5 vuotta aikaa kunnostaa saamansa tilan eli tehdä siitä elinkelpoisen. Tämän jälkeen valmiista tilasta tehtiin myyntisopimus, jolloin tila lopullisesti siirtyi evakolle. Osto rahoitettiin sodassa menetetystä omaisuudesta saadulla korvauksella sekä valtion edullisella lainalla.  

Suurimmat tilat eli viljelystilat elättivät tuotollaan sitä hoitavan perheen. Pienemmät tilat kuten asuntoviljelystilat tai asuntotilat edellyttivät, että omistaja kävi palkkatyössä tilan ulkopuolella. Kalastustilat oli vastaavalla tavalla tarkoitettu evakuoiduille kalastajaperheille. Pienin tilamuoto oli asuntotontti, jolle pystyi rakentamaan talon. Asuntotontit annettiin yleensä asutuskeskuksista, ja tontille rakennettiin omakotitalo, jotka nykyään tunnetaan rintamamiestaloina.

Valtaosa evakoista oli saanut neljän vuoden sisällä asutuksen aloittamisesta eli vuoden 1948 loppuun mennessä uuden kodin. Yli puolet evakoista sai kotinsa etelästä Varsinais-Suomesta, Uudeltamaalta tai Hämeestä. Samalla moni oli luopunut maansaannistaan, vaihtanut ammattia ja muuttanut asutuskeskuksiin. Yli kolmasosa karjalaisista oli muuttanut vuoden 1947 loppuun mennessä kaupunkeihin, ja etenkin Lahti kasvoi karjalaisten muuttoliikkeestä. Samalla muuttoliike kevensi asutuspainetta maaseudulla. 

Lue lisää: 

Karjala. 4, Karjalan vaiheet. Toimittanut Ilmari Lehmusvaara, Silvo Hietanen, Markku Haapio ja  Yrjö-Pekka Mäkinen. Karisto, 1983. 

Siirtokarjalaisten tie I–IV. Koonnut Urho Kähönen. Nyky-Karjala Oy, 1970. 

Time’s up

Time’s up

Hakusanat: sotasukupolvi nainen, sotasukupolvi mies, sotasukupolvi lapsi