Jenni Kirves

Sodasta selviämisen salaisuus

Kuinka suomalaiset selvisivät sodan aiheuttamista henkisistä vammoistaan? Eräs rintamanainen kirjoitti: ”Ei ollut aikaa jäädä murehtimaan omaa surkeuttaan. Sellaiseen ylellisyyteen kuin itsesääliin ei ollut varaa; oli ajateltava tulevaisuutta, uusia koteja, joissa asua, uutta karjaa, jota hoitaa. Ja yhteistyöllähän tämä kävi: kukaan kynnelle kykenevä ei saanut jäädä laiskottelemaan, vaan työt oli tehtävä.”  Itsesääli oli luksusta, johon suomalaisilla ei ollut sodan jälkeen varaa.

Sodasta selviytyneiden piti löytää elämälle sellainen merkitys, joka teki kunniaa kuolleille. Eloonjääneet kokivat saaneensa ”jatkoajan”, josta sieti olla kiitollinen. Vaikka syyllisyys henkiinjäämisestä saattoi lamauttaa ihmisen, se oli myös myönteinen tulevaisuuteen suuntautuva voima. Tuli elää kuolleidenkin puolesta – tehdä työtä heidän puolestaan, opiskella heidän puolestaan, rakastaa heidän puolestaan, tehdä lapsia heidän puolestaan. 

Elämän mielekkyys löytyi monelle veteraanille perheestä. Lapsen saaminen oli lähes ihmelääke traumoihin. Lapset toivat elämään lempeyttä ja iloa sekä tunteen kaiken jatkuvuudesta. Pian katkeruuden tilalle tulikin kiitollisuus. Löytyi kyky iloita elämän arkisista asioista, leivästä ja rauhasta. Onnellisuus oli sitä, ettei mikään tuntunut sietämättömältä.  

Monilla oli kuitenkin vaikeuksia ottaa lapsiaan syliin tai puhua puolisolleen rakkaudesta. He osoittivat rakkauttaan tekojen kautta, raatamalla lastensa paremman tulevaisuuden eteen. Eivät he olleet kutsumusammatissaan, mutta pula-aika oli opettanut heidät arvostamaan jokapäiväistä leipäänsä. 

Myös työstä löytyi elämälle merkitystä. Kun käteen löytyi kiväärin sijasta kuokka tai kirves, elämä alkoi tuntua mielekkäältä. Oma koti oli veteraaneille se kaikkein tärkein asia. Sodan aikainen korsussa asuminen ja sodan jälkeinen asuntopula nostivat oman kodin arvoon arvaamattomaan. Omalla maallaan mies sai tehdä työtä itsenäisesti eli autonomisesti, ilman valtion holhousta. Autonomian käsite piti sisällään myös omilla aivoilla ajattelemisen ja sananvapauden. Sanonnat ”oma tupa, oma lupa” ja ”oma apu, paras apu” kuvaavat hyvin miesten ajattelutapaa.

Tärkeä asia oli kyvykkyyden eli kompetenssin kokemus. Työ oli samalla terapiaa, kun omien kätten työn jäljen saattoi nähdä ja oma elintaso kohosi hitaasti mutta varmasti. Veteraanit ottivat elämän omiin käsiinsä. Ruumiillisella työllä oli myös mieltä parantava voima. Työn aiheuttama väsymys edisti henkistä terveyttä, toisin kuin liiallinen menneessä sodassa rypeminen.  

Suomalaiset valtasi sodan jälkeen tanssikuume, kun otettiin takaisin sodan takia elämättä jäänyt nuoruus. Tanssissa yhdistyi musiikin ja kosketuksen terapeuttinen voima ruumiin parantavaan liikkeeseen. Suosituksi nousivat myös iltamat ja rillumarei. Musta huumori oli ase pimeyttä vastaan ja auttoi selviytymään menneen sodan kauhuista.

Sodan jälkeinen yleistunnelma yllättää optimistisuudellaan. Mitä tahansa tapahtuisikaan, se ei voisi pahempaa kuin sota. Selviytyjiä yhdisti ajatus, että koetut vaivat olivat tehneet heistä parempia ja vahvempia ihmisiä. He, jotka pääsivät kiinni töihin ja yhteisöllisyyteen, tuntuvat selviytyneen lopulta hyvin. Pikkuhiljaa lievästi vaurioituneet veteraanit eheytyivät ja heistä tuli kelpoihmisiä ja riittävän hyviä vanhempia. 

Lue lisää: 

He selvisivät sodasta. Kirjoittanut Jenni Kirves, WSOY 2024. 

Meidän oli pärjättävä. Kirjoittanut: Marja Tuominen. Teoksessa Saatiin tämä vapaus pitää. Tutkija kohtaa rovaniemeläisveteraanin. Toimittanut Heikki Annanpalo, Ritva Tuomaala & Marja Tuominen. Rovaniemen kaupunki, Rovaniemi 2001. 

Sodan ja rauhan äänet. Kirjoittanut Rintala Paavo. Otava, Helsinki (2.painos) 1967. 

Miltä sota tuntui? Kirjoittanut Sivonen Pauli. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö 2008. 

Hakusanat: sotasukupolvi mies, sotasukupolvi nainen