Kummitustarinat
Riku Kauhanen
Sota-ajan kummitustarinat – viihdettä ja perinnettä
Sotavuosina kummitustarinat yhdistivät vanhoja kansantarinoita ja taisteluiden synnyttämiä kertomuksia. Korsuissa kerrotuissa tarinoissa esiintyivät muun muassa päättömät venäläissotilaat ja saksalaissotilaiden haamut. Sodan jälkeen Lapissa nähtiin verisiä näkyjä ja haamuja osoittamassa ruumiinsa jäännösten paikkaa. Tarinat heijastivat sodan raskaita kokemuksia, vaikka niitä useimmiten pidettiin viihteenä tai väsymyksen harhoina.
Sotien aikaan kummitustarinat olivat elävää perinnettä. Kertomukset olivat toisaalta vanhaa kansanperinnettä ja toisaalta uusia, taisteluiden tiimellyksessä syntyneitä. Uusissa tarinoissa kummittelivat päättömät venäläissotilaiden kummitukset, jotka kohti ammuttaessa hajosivat kuin tuhka tuuleen tai kiertelivät hautapaikkansa ympärillä. Joissakin tarinoissa kaatunut venäläinen kävi hakemassa takaisin varastettua pistooliaan.
Lapista on kerätty kummitustarinoita saksalaisista sotilaista. Kemijärven Yhteiskoulun ullakolla on nähty sotien jälkeen verinen, kädetön saksalaissotilas, joka aneli lääkäriä säästämään raajansa. Koulu oli sota-aikana sotasairaala. Muillakin alueilla on koettu outoja: Keminmaassa Ketolanperällä sijaitsi saksalaisten parakkikylä, ja ohikävellyt mies kuuli sotien jälkeen paikalla huudetun komentoja saksaksi. Rovaniemen Ounasvaarassa uuden omakotitalon pihalle ilmestyi kyykistynyt ohimoitaan käsillään suojanneen saksalaissotilaan haamu. Kun paikkaa kaivettiin, löytyi luita ja pääkallo, jonka ohimon kohdalla oli luodinreikä.
Kummituskokemuksia sotavuosilta 1939–1945 tiedetään vain vähän. Syy kummitustarinoiden vähäisyyteen lienee se, että taistelupaikat ovat Venäjälle luovutetuilla alueilla. Poikkeuksiakin on, sillä esimerkiksi Sallassa välirauhan aikana (1940–1941) yöpynyt henkilö näki yöllä aaveen. Lattialle ilmestyi pitkä lumipukuinen mies, jolla oli venäläismallinen piippalakki, komentohihna ja kunniamerkkejä, eli selvästi venäläinen upseeri. Hahmo kumartui kertojaa kohden kuin sanoakseen jotain. Herättyään hän kertoi aamulla näystään talon emännälle ja sanoi ”Teillähän kummittelee!”. Tapaus unohtui, kunnes seuraavana kesänä peltoa kynnettäessä aura yllättäen takertui johonkin. Estettä tutkittaessa nähtiin, että aura oli takertunut vyöhön. Kohdasta löytyi lumipukuinen venäläisupseerin ruumis, joka oli täsmälleen samanlainen kuin talossa yöpyneen kuvailussa.
Kummitustarinoita on periaatteessa mahdotonta todistaa oikeiksi tai vääriksi. Joissakin tapauksissa tarina on helppo todentaa hyvin vanhaksi tarinaksi, joka on vain uudelleen kerrottaessa sijoitettu uuteen sotaan ja uudelle tapahtumapaikalle. Toisinaan taas kummitustarinoissa mainitut henkilöt ovat todistettavissa kuvitteellisiksi. Sota-aikana moni sotilas tiesi näkevänsä harhoja väsymyksen, stressin, nälän tai sairauden vuoksi. He eivät itsekään uskoneet nähneensä kummituksia, ja suhtautuivat sellaisista kertoviin epäilyksellä tai nauraen.
Lähteitä:
Kauhanen, Riku, kustantaja Atena kustannus, ja kustantaja Atena kustannus. Väärin haudattu sotamies : kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä. Jyväskylä: Atena, 2018.
Mustonen, Esko. Aavistuksia sodassa 1939-1944: selittämättömiä tapauksia tulilinjoilla ja kotirintamalla. Porvoo; WSOY, 1988.
Myllyniemi, Satumaarit. Yliluonnollinen sota: 1939-1945. Helsinki: SKS Kirjat, 2021.
