Ville Kivimäki

Mitä pelko tekee?

Kaikki sodassa pelkäsivät, mutta toiset tottuivat paremmin toimimaan pelon kanssa. Pelko saattoi lamauttaa täysin, aiheuttaen fyysisiä ja psyykkisiä reaktioita. Suomalaissotilaat kutsuivat tätä ”tärähtämiseksi”. Jotkut reaktiot olivat ohimeneviä, toiset jättivät pysyviä jälkiä. Sotasairaalat hoitivat sotavuosina 18 000 mielenterveyspotilasta, mutta monet jäivät hoitamatta. Ulkoisten voimien, kuten tykistökeskitysten, aiheuttama avuttomuuden tunne oli erityisen raskasta. Jokaisella oli oma murtumakohtansa, mutta harvoin syy murtumiseen oli se, että oli itse tappanut. 

Kaikki sodassa pelkäsivät, ovat veteraanit myöhemmin muistelleet. Eroa oli vain siinä, miten hyvin tottui toimimaan pelon kanssa ja pitämään sen hallinnassa. Oli mahdoton tietää ennakkoon, kuka siihen pystyi ja kuka ei. Tykistötuli, tarkka-ampujat, vartiovuorot syyspimeällä, kotiväen murheet tai huoli koko maan kohtalosta aiheuttivat kukin omanlaistaan pelkoa. Hyökkäyskäsky tarkoitti, että sotilaan oli saatava itsensä liikkeelle päin vastustajan asemista tulittavaa konekivääriä. Panssarintorjuntamiehen oli kyettävä toimimaan, vaikka kohti rämisti kymmenien tonnien teräshirviö. 

Pelko ei ollut vain tuntemus, vaan se saattoi saada koko ihmisen valtaansa. Keho tärisi ja järki sumeni, henkilö itki lakkaamatta, virtsasi alleen, tai käpertyi kokoon juoksuhaudan pohjalle. Suomalaissotilaat käyttivät ilmiöstä sanaa ”tärähtäminen”, mikä kuvaa hyvin kokemuksen kehollisuutta. Paniikkireaktioissa kokonaiset sotilasryhmät saattoivat paeta kymmeniä kilometrejä ilman määränpäätä.  

Osa psyykkisistä reaktioista oli hetkellisiä ja ohimeneviä, osa muutti kokijaansa pysyvästi. Vaikeimmat tapaukset ohjattiin sotasairaaloiden psykiatrisille osastoille, joilla hoidettiin toisen maailmansodan aikana noin 18 000 suomalaissotilasta. Määrä vastaa noin 2,5 prosenttia kaikista Suomen armeijan palveluksessa olleista henkilöistä. Suuri määrä henkisiä vammoja jäi kokonaan havaitsematta. Vaikeissakin tapauksissa oli sattumanvaraista, lähetettiinkö sotilas hoitoon vai päätyikö hän kenttäoikeuteen sotapelkuruudesta. Potilaiden hoitomuodot olivat nekin ankaria ja osin rangaistuksenkaltaisia.  

Erityisen raskaita olivat kokemukset, joissa ihminen tunsi olevansa ulkoisten voimien armoilla kykenemättä vaikuttamaan niihin. Tällaisia kokemuksia olivat tykistökeskitykset, ilmapommitukset ja vangiksi jääminen. Pitkäkestoiset taistelujaksot ilman lepoa kuluttivat hermoja, ja unenpuute saattoi ajaa mielenhäiriön partaalle. Selviydyttyään kerran läheltä-piti-tilanteesta ihminen saattoi muuttua pelokkaaksi, vaikka oli aiemmin pärjännyt siinä missä muutkin. Lopulta oli arvoitus, miksi yksi sotilas murtui ja toinen ei – tai miksi sama sotilas selvisi monista pahoista paikoista, mutta jokin yksittäinen tapaus oli liikaa. Jokaisella oli oma murtumakohtansa.  

Sen sijaan oli harvinaista, että sotilas olisi murtunut sen vuoksi, että hän oli itse tappanut – ainakin tällaisesta on vain muutamia viitteitä psykiatristen potilaiden joukossa. Moraalisia tunnontuskia ja traumojakin oli, mutta ne ilmenivät hitaammin kuin akuutti kranaattikauhu. Tappaminen oli myös kokemuksena paljon harvinaisempi kuin väkivallan kohteena oleminen. 

Lue lisää: 

Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Kirjoittanut Ville Kivimäki. WSOY 2013. 

Sodan särkemä arki. Kirjoittanut Ville Kivimäki ja Anssi Männistö. WSOY 2016. 

Time’s up

Time’s up

Hakusana: sotasukupolvi mies