Valamo sodassa
Juha Riikonen, Valamon opisto
Valamon luostari ja sodat
Valamon luostari perustettiin 1300-luvulla Laatokan saarelle. Suomen itsenäistyessä 1917 luostari jäi Suomen puolelle rajaa, mutta veljestön venäläinen tausta ja kieli säilyivät. Talvisodan aikana luostari evakuoitiin, mutta se onnistui säilyttämään suuren osan omaisuudestaan. Luostari siirtyi eri vaiheiden jälkeen Heinävedelle Pohjois-Karjalaan, jossa se on jatkanut toimintaansa siitä lähtien. Luostarin historia heijastaa sekä ortodoksisen kirkon että Suomen vaiheita sotien keskellä.
Valamon luostari perustettiin alkujaan Laatokan saarelle. Emme tiedä ajankohtaa varmasti, todennäköisesti se tapahtui 1300-luvulla. Nykyinen Valamon luostari sijaitsee Heinäveden Papinniemessä.
Luostari vaurastui nopeasti. Vuoden 1500 verokirjan mukaan sillä oli jo noin 200 maatilaa hallittavanaan Karjalassa. 1500- ja 1600-lukujen vaihteen paikkeilla Valamo kohtasi myös sotia, jotka vaikuttivat sen toimintaan. Luostarielämä lakkasi noin sadaksi vuodeksi.
Munkit palasivat saarelle vasta 1710-luvulla, kun tsaari Pietari Suuri määräsi luostarin uudelleen perustettavaksi. Uusi puinen kirkko vihittiin käyttöön 1719. Luostarin elämä alkoi elpyä Uudenkaupungin rauhan myötä 1721. Valamo oli tsaarin erityisessä suojeluksessa. Suurimman laajuutensa Valamo saavutti igumeni Damaskinin työn tuloksena 1800-luvun lopussa.
Valamosta tuli osa Suomea vasta 1812, kun Karjala liitettiin osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa. Luostari oli omavarainen, ja sen veljestö kasvoi huomattavasti ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vuonna 1913 veljestöön kuului 359 munkkia ja 562 noviisia.
Suomen itsenäistyminen 1917 tarkoitti luostarin jäämistä Suomen puolelle. Uusia jäseniä veljestöön ei enää tullut, ja munkkien keski-ikä alkoi nopeasti nousta. Veljestö oli kansallisuudeltaan ja kieleltään venäläistä, ja kaikki jumalanpalvelukset toimitettiin kirkkoslaavin kielellä.
1920–1930 -luvut olivat luostarille hiljaisia ja hengellisen kehittymisen aikaa. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Suomen ja Neuvostoliiton välinen talvisota alkoi 30.11.1939. Luostari kesti hetken, mutta varsinkin helmikuun 1940 puna-armeijan ilmapommitukset pakottivat luostarin evakuointiin. Valamosta lähti evakkoon noin 200 munkkiveljeä.
Evakuointi onnistui varsin hyvin materiaalisen suojelun kannalta. Se johtui siitä, että evakuoinnissa voitiin käyttää armeijan kuorma-autoja. Laatokan jää kantoi. Luostarin karja oli toimitettava teuraaksi.
Uuden paikan etsiminen aloitettiin, ja jo keväällä 1940 löydettiin uusi paikka Yrjö Herman Saastamoisen yhtymältä Papinniemen kartanosta Heinävedeltä. Kauppaan kuului noin 300 hehtaaria maata, joista noin 50 hehtaaria oli peltoa. Jo syksyn 1940 aikana suurin osa veljestöstä pääsi muuttamaan Papinniemeen.
Munkit pitivät uutta asuinsijaansa kuitenkin vain väliaikaisena. Kaipaus ”vanhaan Valamoon” oli kova. Munkit olivat jo keski-iältään vanhoja, ja muutto aiheutti kovan rasituksen.
Jumalanpalvelukset ovat luostarielämän ydintä. Papinniemessä kirkoksi sisustettiin aluksi päärakennuksen yläkerran huoneisto. Vähän myöhemmin saatiin kahdesta erillisestä rakennuksesta koottua yhteinen kirkko, joka toimi myös ruokailutilana. Elämä oli niukkaa. Luostarin taloutta rasittivat kansanhuollon vaatimukset tuotteiden luovuttamisesta yleiseen käyttöön.
Munkit odottivat pääsyä takaisin Vanhaan Valamoon Laatokan saarelle, mutta turhaan. Tuon tavoitteen saavuttaakseen luostari liittyi Moskovan patriarkaattiin syksyllä 1945, kun Leningradin metropoliitta Grigori kävi heitä kehottamassa siihen. Mutta tuokaan ratkaisu ei jouduttanut asiaa, sillä saari oli julistettu suljetuksi alueeksi.
Vanhan Valamon viimeinen johtaja, igumeni Hariton kuoli jo 1947. Hänet on haudattu Papinniemen kirkkomaahan. Ja viimeinen Vanhan Valamon munkki kuoli jo ennen kuin itäraja jälleen aukeni, ja pääsy saarelle olisi jälleen ollut mahdollinen.
Vuonna 1955 luostari luopui kanonisesta yhteydestään Moskovan patriarkaattiin, ja palasi takaisin Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteen ja osaksi Konstantinopolin patriarkaattia.
Lue lisää:
Valamo ja sen sanoma. Kirjoittanut Elsi Takala. Kirjan toim. Eino Lainio & Niilo Kohonen. Valamo-seura ry. Helsinki 1982.
Evakkomunkit Heinävedellä. Uuden Valamon arkea 1940–1973. Kirjoittanut Elsi Takala. Valamon luostari 2011.
Valamo- karjalaisten luostari? Luostarin ja yhteiskunnan interaktio maailmasodan välisenä aikana. Kirjoittanut Hannu Kilpeläinen. SKS, Helsinki 2000.
Tuiskua ja tyventä. Suomen ortodoksinen kirkko 1917–1987. Kirjoittanut Heikki Koukkunen. Pieksämäki 1982.
