Tanssikielto
Jenni Korhonen
Häpeällistä huvittelua
Julkiset paritanssit olivat vuosina 1939–1948 Suomessa kiellettyjä. Kielto perustui käsitykseen, että huvittelu samaan aikaan, kun sotilaita kuoli etulinjassa, oli sopimatonta ja epäkunnioittavaa. Kiellon rikkomisesta seurasi sakkoja tai jopa vankeutta. Kansalaisten reaktiot olivat ristiriitaisia: virallisesti tuki oli laajaa, mutta moni jatkoi tanssimista yksityisesti. Niin kutsutut nurkkatanssit olivat yleisiä, mutta yhteiskunnallisesti tuomittuja.
Tanssikielto oli valtion määräys, jolla kiellettiin julkinen paritanssi sota-aikana. Se astui voimaan 7.12.1939 ja päättyi kokonaan vasta vuonna 1948. Tanssikielto oli osa valtioneuvoston asetusta, joka rajoitti muidenkin yleisten huvitusten järjestämistä. Kuitenkin vain tanssiminen kiellettiin kokonaan.
Suomessa ajateltiin, että oli häpeällistä huvitella samaan aikaan, kun toiset kuolivat taisteluissa. Uskottiin, että hauskanpito laskee sekä kansalaisten että sotilaiden taistelutahtoa. Yhteinen kieltäytyminen ilonpidosta puolestaan nähtiin kansaa yhdistävänä ponnistuksena. Tanssin kieltäminen oli siis ennen kaikkea moraalinen kysymys. Julkisesti kielto hyväksyttiin laajasti, mutta samaan aikaan kansalaiset eivät suhtautuneet asiaan yhtä vakavasti.
Poliisi valvoi tanssikiellon noudattamista. Sen rikkomisesta saattoi saada sakot ja luvattomien tanssien järjestämisestä jopa vankeusrangaistuksen. Tanssilavat lukittiin ja niiden lattiat jaettiin piikkilangoilla pieniin neliöihin. Näin pyrittiin estämään tanssien järjestäminen. Poikkeuksia kieltoon olivat vain häät ja tanssiesitykset: hääpari sai tanssia yhden valssin muiden katsellessa. Teatteri- ja elokuvanäytäntöjä, konsertteja ja isänmaallisia juhlatilaisuuksia sai järjestää poliisin myöntämällä luvalla.
Kiellosta huolimatta ihmiset tanssivat. Esimerkiksi kodeissa tai ladoissa järjestettyjä tansseja kutsuttiin nurkkatansseiksi. Niihin osallistuminen oli yleistä, vaikka niitä myös paheksuttiin: nurkkatanssien nähtiin olevan yhteydessä muuhun rikollisuuteen, kuten salakauppaan, väkivaltaan ja alkoholin väärinkäyttöön.
Tansseja järjestivät ja niihin osallistuivat useimmiten nuoret naiset. Siksi myös suuri osa kiellon rikkomisesta tuomituista oli 15–18-vuotiaita naisia. Yhteensä tuomion sai lähes 15 000 suomalaista. Rangaistuksena oli yleensä sakko. Sitä ei kuitenkaan saanut käteen paikan päällä, vaan kiellon rikkoja haastettiin käräjäoikeuteen. Julkinen oikeudenkäynti oli jo itsessään häpeä ja rangaistus. Kiellon valvonnassa tapahtui myös ylilyöntejä ja muutama henkilö jopa kuoli poliisien vahingonlaukauksiin sekasortoisissa tilanteissa.
Tanssin täyskielto toteutettiin vain Suomessa. Saksassa ja sen miehittämillä alueilla sekä Japanissa oli tanssimiseen liittyviä rajoituksia, mutta muissa maissa tanssiminen nähtiin päinvastoin mielialoja kohottavana asiana. Suomessa kieltoa lievennettiin vaiheittain ja se päättyi vuonna 1948, kun tanssiminen tuli sallituksi lavojen lisäksi myös ravintoloissa. Sodan jälkeen tanssimisesta tuli valtavan suosittua ja vuoteen 1950 mennessä Suomeen oli rakennettu jo yli tuhat tanssilavaa.
Lue lisää:
Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948. Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala. Atena Kustannus Oy, 2020.
Hakusanat: sotasukupolvi nainen, sotasukupolvi mies