Pekka Visuri 

Sotaharjoitus Karjalan kannaksella elokuussa 1939

Kiristyvän kansainvälisen tilanteen vuoksi puolustusvalmiutta kohotettiin kesällä 1939 monin toimin. Niihin kuuluivat linnoitustyöt raja-alueilla ja suuri sotaharjoitus Karjalan kannaksella elokuun alussa.  Sotaharjoituksen avulla pyrittiin sekä parantamaan suurten joukkojen taistelutaitoja että osoittamaan Suomen puolustusvalmiuden olevan vahvistumassa. Poliittisesti merkittäviä olivat lisäksi tapahtumat harjoituksen päätyttyä. Niihin kuului päätösparaati ja pääministerin kutsuvieraille tarjoamat illalliset puheineen. 

Karjalan kannaksella järjestettävä suuri sotaharjoitus oli päätetty jo vuonna 1938, ja sen valmistelut aloitettiin keväällä 1939. Kansainvälisen tilanteen kiristyminen alkukesästä teki harjoituksesta ajankohtaisen ja herätti yleistä kiinnostusta. Siksi lehdistö seurasi tarkkaan 7.–12. elokuuta järjestettyä sotaharjoitusta.  

Päätarkoituksena oli harjoitella joukkojen siirtämistä rauhan ajan varuskunnistaan Karjalan kannakselle ja puolustustaisteluja nopeasti etenevän hyökkäyksen pysäyttämiseksi. Lisäksi harjoiteltiin vastahyökkäyksiä Viipurin koillispuolisilla alueilla. 

Puolustusneuvoston puheenjohtaja sotamarsalkka Mannerheim seurasi sotaharjoituksen kulkua tiiviisti ja kuvasi muistelmissaan, kuinka kuvitteellinen vihollinen eteni kaakosta ja työnsi suomalaiset joukot Viipurin itäpuolelle. Kun pääjoukot oli koottu Viipurin koillispuolelle, aloitettiin vastahyökkäys vihollisen sivustaa ja selustaa vastaan.  

Sotaharjoitusta varten laadittu tilanne ei sellaisenaan toteutunut myöhemmin syksyllä alkaneessa talvisodassa, sillä puolustusasemat Kannaksella ehdittiin miehittää ja varustaa etelämmäksi jo hyvissä ajoin ennen sodan alkua. 

Sotaharjoituksen päätteeksi pidettiin Viipurissa paraati, jonka vastaanotti tasavallan presidentin sijaisena pääministeri A.K. Cajander. Sotamarsalkka Mannerheim tarkasti joukot ja seurasi niiden ohimarssia. Tapahtuma keräsi paikalle suuren yleisön. 

Vaikka sotaharjoitus osoitti hyvää maanpuolustustahtoa ja joukkojen koulutustasoa, varustuksen puutteet näkyivät. Mannerheim totesi muistelmissaan, ettei käytössä ollut panssarintorjuntatykkejä ja että juuri hankitut vähälukuiset panssarivaunut olivat aseistamattomia. 

Harjoitusten päätyttyä 12. elokuuta järjestettiin illallistilaisuus Viipurissa ravintola Espilässä. Koolla oli suuri joukko kutsuvieraita, pääosin upseereita. Pääministeri Cajander piti tilaisuudessa puheen, joka herätti myöhemmin kiistoja.  

Puheessaan Cajander aluksi kuvasi itsenäistymisen alkuvuosien vaikeita lähtökohtia ja pulavuosien niukkaa taloustilannetta. Siitä vaiheesta oli kuitenkin jo 1930-luvun lopulla selvitty. Hänen mukaansa sotatarvikkeita voitiin nyt hankkia ja aiempaa paremmin myös valmistaa kotimaassa. Lisäksi Cajander korosti, että jos aseita olisi hankittu suuria määriä jo aikaisemmin, ne olisivat nyt suurelta osin vanhentuneita. Suomi oli nyt myös taloudellisesti valmiimpi kestämään pitkää sotaa.  

Pääministeri korosti myös kansan koulutustason nousua ja yhtenäisyyden merkitystä. ”Nyt olemme suurin piirtein eheä kansa, jonka suunnilleen jokainen jäsen tuntee Suomen yhtäläisesti omaksi isänmaakseen ja on yhtäläisesti sitä valmis puolustamaan.” 

Nykyhetkestä katsottuna Cajanderin puhe oli taitava tilanteen kuvaus. Sen herättämät ristiriidat liittyivät pitkälti ajankohdan sisäpoliittisiin valtakamppailuihin. Oikeiston taholla katsottiin, että Cajander puolusteli tarpeettomasti puolustusmäärärahojen alhaisuutta ja aikaisempien hankintojen niukkuutta. Hän oli kuitenkin oikeassa siinä, että 1930-luvun lopulla sotakalusto kehittyi nopeasti, joten aikaisemmat lentokoneiden, ilmatorjunnan ja panssarivaunujen hankinnat olisivat tuoneet varastoihin vanhentunutta materiaalia. 

Lue lisää: 
Mannerheim, Muistelmat II, s. 107–108. 
Annikki Kalela, Isäni A.K. Cajander (Kirjayhtymä, 1985), s. 441–443. Puheteksti internetissä: Suomen historian dokumentteja . 
Pekka Visuri – Pasi Kesseli – Carl-Fredrik Geust, Suomen sodat 1939–1945: selviytyminen maailmansodasta (Docendo, 2024), s. 50–52.