Carl-Fredrik Geust 

Ilmatorjunta Helsingin suojana helmikuussa 1944 

Helmikuussa 1944 Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä kolmena yönä valtavalla voimalla. Suomi oli kuitenkin varautunut aiempaa paremmin ilmahyökkäyksiin ja Helsingin ilmapuolustusta oli vahvistettu merkittävästi uudenaikaisilla tutkalaitteilla ja ilmatorjuntatykeillä. Tutkien avulla viholliskoneet pystyttiin havaitsemaan jo kaukaa ja ilmatorjuntaa voitiin johtaa tehokkaasti. Näin Helsinki pelastui täydelliseltä tuholta. 

Vuoden 1943 aikana Helsingin ilmatorjunta kehittyi selvästi, kun Suomi sai uutta ja modernia kalustoa. Tärkeimpiä uudistuksia olivat tutkalaitteet ja tehokkaammat ilmatorjuntatykit (eli IT-tykit). Uuden kaluston käyttö vaati paljon koulutusta, mutta sen ansiosta Helsinki oli paremmin valmistautunut tuleviin pommituksiin. 

Suomeen saatiin kaksi Raija-nimistä kaukovalvontatutkaa. Toinen sijoitettiin Kivikkoon Malmin lentokentän lähelle ja toinen Kuninkaansaareen Vallisaaren viereen. Tutkat havaitsivat viholliskoneet jo kaukaa ja niiden avulla voitiin ohjata sekä suomalaisia hävittäjäkoneita että ilmatorjuntaa. 

Lisäksi Suomi sai käyttöönsä Irja-tulenjohtotutkia, joista neljä sijoitettiin Helsinkiin ja kaksi Kotkaan. Raija-tutkat havaitsivat lähestyvät pommikoneet jo mereltä, 90-120 kilometriä Helsingistä, ja noin 20 kilometrin päässä Helsingistä vastuu siirtyi Irja-tutkille, jotka auttoivat ilmatorjuntaa suuntaamaan tulen oikeaan paikkaan. Vuonna 1943 hankittiin myös uusia 88 millimetrin IT-tykkejä Saksasta. Niillä pystyttiin ampumaan hyvin korkealle, jopa yli 10 kilometrin korkeuteen. 

Joulukuussa 1943 huomattiin, että Neuvostoliitto keskitti pommituslentokoneita Suomenlahden alueelle. Radiotiedustelu seurasi tarkasti vihollista ja pystyi usein ennakoimaan, milloin pommitus oli tulossa. Näin ilmatorjunta ja väestönsuojelu saivat ajoissa varoituksen.  

Helmikuussa 1944 Helsingin puolustuksesta vastasi Ilmatorjuntarykmentti 1. Sillä oli käytössään 12 raskasta tykkipatteria, yhteensä 54 raskasta ilmatorjuntatykkiä. Myös rannikkolinnakkeet osallistuivat puolustukseen. Lisäksi käytössä oli kevyempiä Bofors-tykkejä, ilmatorjuntakonekiväärejä, 36 valonheitintä ja kuuntelulaitteita. 

Toimintaa johdettiin ”Tornista”

Helsingin ilmatorjunnan taistelukeskus, peitenimeltään “Torni”, sijaitsi Korkeavuorenkadun pääpaloaseman alla olevassa luolassa. Sieltä johto oli suoraan yhteydessä tykkiasemiin. 

Ilmatorjunta oli jaettu neljään alueeseen, joista jokaisella oli oma johtopatterinsa. Johtopatterit seurasivat tutkalla viholliskoneita ja pyrkivät ampumaan ne alas. Muut patterit suorittivat niin sanottua sulkuammuntaa: niiden kranaatit räjähtivät koneiden eteen muodostaen taivaalle sirpaleista ikään kuin “seinän”. Sen tarkoituksena oli pakottaa pommittajat kääntymään pois tai pudottamaan pomminsa väärään paikkaan. Tämä oli erityisen tärkeää silloin, kun hyökkääviä koneita oli paljon. 

Ensimmäisen suuren pommitusyön jälkeen (6.–7.2.1944) Malmin lentokentälle saapui myös saksalaisia yöhävittäjiä. Niillä ei ollut omaa tutkaa, joten ne toimivat yhdessä valonheittimien kanssa ja hyökkäsivät valokeilaan joutuneita viholliskoneita vastaan. Menetelmä ei aina ollut kovin tehokas, mutta sekin auttoi Helsingin puolustamista.

Näiden järjestelyjen ansiosta Helsingin ilmatorjunta oli helmikuun 1944 suurpommituksissa huomattavasti vahvempi kuin aiemmin, ja se pystyi torjumaan suuren osan vihollisen hyökkäyksistä.

Tieto	6.–7.2.1944	16.–17.2.1944	26.–27.2.1944	Yhteensä
Pommituslentoja (kpl)	728	383	896	2 007
Pudotettuja pommeja (kpl)	6 991	4 317	5 182	16 490
Kohdealueelle osuneita pommeja (kpl)	331	130	338	799
Pommeista ei osunut kohteeseen (%)	95,30 %	97 %	93,50 %	95,20 %
Tuhoutuneita rakennuksia	28	22	59	109
Vaurioituneita rakennuksia	137	53	135	325
Kuolleita siviilejä	103	25	18	146
Haavoittuneita siviilejä	295	29	34	358
Laukausmäärä / ilmatorjunta	10 464	17 947	18 672	47 083

Numerotietoja Helsingin pommituksesta. Lähde: Ahti Lappi: Ilmavaara!, s. 297–298, Porvoo 2013.