Veteraanit 1940-50 -luvuilla
Sodasta sai puhua – mutta varoen: sodan muistaminen 1940–1950 -luvuilla
Olli Kleemola
Sotien jälkeen Suomessa ei vaiettu sodista kokonaan, mutta muistaminen oli poliittisesti herkkä aihe. Erityisesti jatkosota oli pitkään kiusallinen aihe. Lehtien kirjoitukset, muistopäivät ja elokuvat kertoivat ristiriitaisesta ilmapiiristä. Taustalla vaikutti pelko Neuvostoliiton reaktioista. Suomalaiset harjoittivat myös itsesensuuria ja erityisesti valtiovalta oli varovainen sotien muistamisessa.
Toisen maailmansodan jälkeen sotavuosien käsittely julkisuudessa ei ollut yksinkertaista. Sodan tapahtumat olivat vielä tuoreita, ja poliittinen ilmapiiri sodan hävinneessä Suomessa rajoitti voimakkaasti sitä, miten niistä saattoi puhua. Presidentti J. K. Paasikivi ei pitänyt siitä, miten Suomi esitettiin ainoana syyllisenä sotiin. Hän kirjoitti vuonna 1946: ”Minua painaa tavattoman raskaasti se valheellisuuden ja moraalittomuuden ilmapiiri, jossa meidän pitää elää.”
Vaikka sotaa seuranneina vuosina esimerkiksi kaatuneiden muistopäivää vietettiin normaalisti hautausmailla, juhliin liittyi jännitteitä. Kommunistipoliitikot ja -lehdet saattoivat väittää, että muistohetket olivat vain sodan ihannointia tai jopa Neuvostoliiton vastaista propagandaa.
Silti lehdet kirjoittivat sodasta, etenkin talvella 1949–1950 talvisodan alkamisen ja loppumisen kymmenenvuotispäivien yhteydessä. Osa lehdistä kuvasi tapahtumia puolueettomasti ja totuudenmukaisesti. Kommunistiset lehdet puolestaan väittivät Suomen olleen syyllinen sotaan. Lehtien välillä käytiin sanasotaa siitä, kuka puhui totta ja kuka levitti väitettyä vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan.
Vuonna 1955, kun talvisodan päättymisestä oli kulunut 15 vuotta, Neuvostoliiton suurlähettiläs Lebedev huomautti presidentti Paasikivelle siitä, ettei sotia pitäisi muistella niin paljon kuin suomalaisissa lehdissä tehtiin. Tämän jälkeen Paasikivi pyysi pääministeri Kekkosta neuvottelemaan lehtien kanssa asiasta. Lisäksi Paasikivi pyysi lehtiä oikaisemaan kirjoituksiaan, jos ne olivat puhuneet ”talvisodan muistojuhlasta” kaatuneiden muistojuhlan sijaan.
Muistamisen kulttuuri muuttui vähitellen
Vähitellen tilanne muuttui. Vuonna 1959, kun talvisodan alkamisesta oli kulunut 20 vuotta, osa lehdistä kirjoitti talvisodasta jo varsin avoimesti ja osittain isänmaalliseen sävyyn. Talvisodan muistelua ei pidetty enää neuvostovastaisena vaan pikemminkin osana ulkopoliittista linjaa. Sen sijaan jatkosodan muistaminen oli edelleen vaikeaa.
Nykyisin jatkosotaa tulkitaan Suomen näkökulmasta torjuntavoittona, mutta tuolloin aikalaiskäsitys oli toinen: sodan tulos oli ollut täydellinen tappio ja Suomi oli jäänyt yksin Neuvostoliiton armoille. Talvisodan sankarillisuudesta ei ollut jatkosodan tulkinnoissa tietoakaan.
Vaikka monet vielä 1960-luvulla puhuivat hävityistä sodista, käsitykset olivat alkaneet muuttua 1950-luvun puolivälistä lähtien. Yhtenä tärkeänä etappina tässä muutoksessa oli Karjalankannaksen torjuntataisteluita kesällä 1944 johtaneen kenraaliluutnantti Oeschin vuonna 1956 julkaistu kirja, jossa ensimmäisen kerran puhuttiin suomalaisten torjuntavoitosta. Myös Väinö Linnan vuonna 1954 julkaistu Tuntematon sotilas –romaani ja siihen perustuva elokuva vaikuttivat ihmisten käsitykseen sodan lopputuloksesta. Monille veteraaneille elokuva oli tärkeä. Rintamamies Matti Hokkanen kirjoitti: ”Pää nousi pystyyn. Enää ei tunnettu syyllisyyttä, ei häpeää tappiosta.”
Virallinen Suomi oli sotien jälkeisinä vuosikymmeninä varovainen muistamisessa, mutta kansalaiset, kirjailijat ja veteraanijärjestöt muistivat omalla tavallaan. Monissa kouluissa ja kodeissa puhuttiin sodasta enemmän kuin virallisissa puheissa. Historiantutkija Juhani Mylly tiivisti aikalaisten kokemuksen seuraavasti: ”Epävirallinen Suomi, jota me elimme kodeissa, kouluissa ja työpaikoilla, oli kokolailla toisenlainen kuin virallinen.”
