Olli Kleemola

Kamppailu veteraanien tunnustamisesta ja identiteetistä 

Suomessa käytiin 1960-luvulta alkaen kiistaa siitä, ketkä sotien veteraanit olivat oikeutettuja erilaisiin etuuksiin. Kiistelyn keskiössä oli kysymys siitä, ketkä olivat ”varsinaisia rintamasotilaita” ja miten heidät voitaisiin tunnistaa. Kamppailu koski myös veteraanien identiteettiä ja arvostusta yhteiskunnassa. Lopulta otettiin käyttöön rintamasotilastunnukset, jotka määrittelivät virallisesti sen, ketkä tunnustettiin rintamasotilaiksi. 

Kun veteraanit alkoivat 1960-luvulta alkaen vaatia heille kuuluvia etuja, ongelmaksi muodostui tarkkojen tietojen puuttuminen sodissa palvelleiden määrästä. Sotainvalideista tiedot olivat olemassa, mutta luvut haavoittumattomista rintamasotilaista vaihtelivat voimakkaasti. Aseveljien liiton lakkauttaminen pian jatkosodan jälkeen oli johtanut tilanteeseen, jossa tietoja ei enää kerätty järjestelmällisesti. Eri tahojen esittämät luvut veteraanien määrästä vaihtelivat 280 000:sta yli 400 000:een.  

Kysymys rintamalla palvelleiden lukumäärästä oli tärkeä, sillä valtion myöntämien etuuksien suuruudet riippuivat siitä, kuinka monen katsottaisiin olevan niihin oikeutettu. Mitä useammalle tukia myönnettäisiin, sen pienemmäksi saajakohtainen tukisumma jäisi. 

Rintamamiesveteraanien liitto halusi etuudet vain etulinjan sotilaille, sillä heidän kokemansa rasitus oli ollut suurempi kuin muilla. Rintamiesveteraanien liiton laskelmissa tukiin oikeutettuja “varsinaisia etulinjan taistelijoita” oli vain 128 000 miestä. Sotaveteraaniliitto puolestaan kannatti laajempaa määritelmää, jotta kaikki sodassa olleet saisivat tunnustuksen.

Kuvassa vasemmalla vuonna 1957 perustetun Sotaveteraaniliiton tunnus, keskellä vuonna 1964 perustetun Rintamiesveteraanien liiton tunnus ja oikealla vuonna 1980 perustetun Rintamanaisten liiton tunnus. Kaikki järjestöt ovat lopettaneet toimintansa ja niiden työtä jatkaa Tammenlehvän perinneliitto. Lähde: veteraanienperintö.fi

Kiista kärjistyi, kun esiin nousi ehdotus erityisestä rintamasotilaskortista, jolla voitaisiin tunnistaa etuuksiin oikeutetut. Sotaveteraaniliitto vastusti korttia, koska se voisi jakaa veteraanit kahteen eri ryhmään aiheuttaen katkeruutta. Rintamamiesveteraanien liitto taas piti korttia tärkeänä tunnustuksena ja identiteetin välineenä. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen tuki myös kortin käyttöönottoa. Lopulta vuonna 1969 hyväksyttiin Sotaveteraaniliiton esittämä laaja määritelmä, jonka mukaan rintamasotilaaksi katsottiin kansalainen, joka oli osallistunut vuosina 1939–1945 puolustusvoimien riveissä taisteluihin tai varsinaisiin sotatoimiin.  

Rintamasotilastunnuksen jakaminen alkoi vuonna 1970. Vuonna 1978 tunnus ulotettiin myös Ruotsiin muuttaneisiin veteraaneihin ja suomalaisiin SS-miehiin, mikä herätti myös vastustusta. Myöhemmin tunnuksia luotiin myös ulkomaisille vapaaehtoisille ja muille erityisryhmille, vaikka kaikki halukkaat eivät tunnusta saaneetkaan. Yhteensä tunnuksia myönnettiin 456 500 miehelle. Vuonna 1978 myös naisveteraanit saivat oman tunnuksen, jota jaettiin yli 68 000 naiselle.