Myytti ”malli Cajanderista”

Pekka Visuri

Suomen armeijan liikekannallepanossa syksyllä 1939 kutsuttiin palvelukseen noin 300 000 miestä, mikä oli erittäin suuri määrä suhteessa maan väkilukuun. Osa reserviläisistä jäi ilman sotilaspukua, joten he joutuivat käyttämään aluksi siviilivarusteita. Näistä varustepuutteista syytettiin silloista pääministeriä A.K. Cajanderia ja puutteellinen sotilasasu nimitettiin pilkallisesti ”malli Cajanderiksi”. Yleisesti ei ollut nimittäin tiedossa, miten tehokkaasti puolustusvoimien varustusta todellisuudessa kohennettiin 1930-luvun lopulla. Virheellinen käsitys jäi elämään kirjallisuudessa ja suomalaisten mielissä vielä pitkään sodan jälkeenkin.

Elokuussa 1939 järjestettiin Karjalan kannaksella suuri sotaharjoitus, jossa testattiin armeijan koulutus- ja varustetasoa. Sen päätösvaiheessa pidetyillä illallisilla Viipurin Espilässä pääministeri Cajander totesi olevansa ”tyytyväinen siihen, että rahoja oli menneinä vuosina suunnattu kansan vaurastuttamiseen eikä ollut hankittu nopeasti vanhenevia aseita.” Tuo puheen kohta ymmärrettiin – virheellisesti – puolustusmenojen tason mataluutta ja niukkaa hankintalinjaa puoltavaksi puheenvuoroksi.

Verraten yleisesti on esitetty näkemys, että poliittinen johto oli pahasti syyllistynyt puolustuksen laiminlyöntiin syksyyn 1939 mennessä. Tuo väite ja siihen liittynyt myytti vajavaisesti varustetuista sotilaista, jotka olivat puettuina osaksi siviiliasuun ”mallia Cajander”, on kuitenkin syytä kyseenalaistaa. Kansainvälisessä vertailussa selviää, että Suomi oli huolehtinut puolustuksen rahoituksesta niin hyvin, kuin se yleensäkin oli rauhan aikana mahdollista pienen valtion voimavaroilla.  Suomen puolustusvoimat oli koulutettu ja varustettu hyvin niihin toimintoihin, joita sodassa tarvittiin.

Kohta talvisodan alkaessa kävi myös ilmi, miten suuri merkitys yhteiskunnan eheytymisellä ja kansan vaurastumisella oli maanpuolustustahdolle. Siinä suhteessa Cajanderin hallitus oli saanut paljon aikaan. Näin syntyi se voima, jota myös ”talvisodan hengeksi” sanottiin.

On myös otettava huomioon, että 1930-luvulla monet tulevassa sodassa tärkeiksi tulleet asejärjestelmät, esimerkiksi panssarivaunut ja lentokoneet, olivat vasta varhaisessa kehitysvaiheessa. Siksi oli varottava hankkimasta suunnittelun osalta keskeneräisiä tai muuten nopeasti vanhenevia malleja. Vakavampi ongelma olikin siinä, ettei tärkeitä perusaseita, kuten panssarintorjuntatykkejä, hankittu ajoissa, ja tykistön ampumatarvikkeita oli liian vähän.

Vaikka kaikille reserviläisille ei heti ollut jakaa kunnollista asepukua, sillä ei kuitenkaan ollut heikentävää vaikutusta taistelukykyyn kohta alkaneessa sodassa. Sotilasvaatetuksen puutteet korjattiin nopeasti, ja monet myös käyttivät lumipuvun alla omia lämpöisiä vaatteitaan, jotka sopivat hyvin talvioloihin.

Suomen armeija oli tärkeimmiltä osiltaan hyvin varustettu ja koulutettu talvisodankäyntiin. Varustuksena oli erinomaisia telttoja, joita voitiin lämmittää, miehet liikkuivat suksilla ja vetivät tarvittaessa raskasta kalustoa mukanaan ahkioissa (isoissa pulkissa). Sellainen varustus puuttui puna-armeijalta, joka lähetettiin taistelemaan suomalaisia vastaan Karjalan ja Lapin metsiin.

Kaikki varustehankinnat eivät osoittautuneet onnistuneiksi, kun talvisota alkoi. Arvostelijoiden mielestä rahaa oli käytetty liiaksi panssarilaivojen hankintaan, kun taas panssarintorjunta-aseista ja tykistön ampumatarvikkeista oli pahasti puutetta.

Lue lisää:

Kansakunta sodassa 1 (päätoimittaja Silvo Hietanen, Valtion painatuskeskus, 1989), s. 77–84.

Ilkka Nummela, ”Haupitseilla ja haulikoilla” teoksessa Henrik Meinander, Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään (Siltala, 2015), s. 35–54.

Pekka Visuri – Pasi Kesseli – Carl-Fredrik Geust, Suomen sodat 1939–1945 (Docendo, 2024), s. 36–40.