Carl-Fredrik Geust

Ilmatorjunta talvisodassa

Talvisodan alkaessa Suomen ilmatorjunta oli vielä nuori ja puutteellisesti varustettu aselaji. Ilmatorjuntaa ei riittänyt kaikkien kaupunkien, teollisuuslaitosten eikä joukkojen suojaksi. Lisäksi kalusto oli kirjavaa. Sodan aikana aseita saatiin lisää, ja myös kaupungit ja teollisuuslaitokset osallistuivat hankintoihin. Puutteista huolimatta ilmatorjunta vaikeutti Neuvostoliiton ilmahyökkäyksiä, suojasi tärkeitä kohteita ja pudotti satoja viholliskoneita. 

Suomen ilmatorjunta oli vielä 1930-luvun alussa nuori ja erittäin puutteellisesti varustettu aselaji. Kiinteän ilmatorjunnan kaluston katsottiin riittävän vain Helsingin ja Viipurin kaupunkien, Imatran voimalaitoksen sekä joidenkin tärkeiden rautatiekohteiden välttävään suojaamiseen. Käytännössä tämä tarkoitti, että suurta osaa Suomen kaupungeista, teollisuuslaitoksista ja joukkojen kuljetusreiteistä ei pystyttäisi suojaamaan kunnolla ilmahyökkäyksiltä. 

Sodan uhka kiihdytti hakintoja

Sodan uhka kasvoi Euroopassa 1930-luvulla, ja Suomessakin ryhdyttiin hankkimaan lisää ilmatorjunta-aseita. Myös omaa asetuotantoa kehitettiin: Suomessa alettiin valmistaa ilmatorjuntakonekivääreitä, ja kevyiden ja raskaiden Bofors-ilmatorjuntatykkien valmistamiseen hankittiin lisenssit. 

Eri maista ja eri tavoin tehtyjen hankintojen seurauksena kalusto oli kuitenkin hyvin kirjavaa. Esimerkiksi raskaita ilmatorjuntatykkejä oli kahdeksaa eri mallia. Tämä hankaloitti koulutusta, kunnossapitoa ja ampumatarvikkeiden hankintaa. Jos aseita oli montaa erilaista tyyppiä, niihin tarvittiin myös erilaisia ammuksia ja varaosia. 

Erikoinen piirre oli se, että ilmatorjunta-aseita hankittiin sodan alla ja sen aikana myös muuten kuin puolustusvoimien omilla hankinnoilla. Koska valtion varat ja puolustuslaitoksen omat hankinnat eivät riittäneet kaikkien tärkeiden kohteiden suojaamiseen, puolustusministeri Juho Niukkanen vetosi suurimpiin kaupunkeihin ja teollisuuslaitoksiin. Niitä pyydettiin ostamaan omin varoin ilmatorjuntakalustoa, joka luovutettaisiin puolustuslaitoksen käyttöön. Hankintoja tehtiin, mutta samalla kaluston tyyppikirjavuus kasvoi entisestään. Asehankinnat kertovat siitä, kuinka suuri pula ilmatorjunnasta oli ja miten koko yhteiskunta joutui osallistumaan ilmapuolustuksen rakentamiseen. 

Ilmatorjuntaa tarvittiin kotialueella ja rintamalla

Talvisodan alettua ilmatorjuntaa tarvittiin sekä kotialueella että rintamalla. Kotialueella suojattiin kaupunkeja, satamia, rautateitä ja teollisuutta. Kenttäarmeijan ilmatorjunta puolestaan yritti suojata joukkoja ja huoltoreittejä. Lisäksi merivoimilla ja ilmavoimilla oli omia ilmatorjuntajoukkoja satamien, sotalaivojen ja lentotukikohtien suojaamiseksi. 

Varsinaisten ilmatorjuntajoukkojen ohella tarvittiin myös tietoa lähestyvistä lentokoneista. Koska teknisiä laitteita oli vain vähän, tarvittiin sotilaiden lisäksi myös suojeluskuntia ja lottia tekemään ilmavalvontaa ja ilmoittamaan lähestyvistä koneista ilmatorjunnalle. 

Sodan alussa ilmatorjuntaa riitti vain 14 paikkakunnalle. Pohjois-Suomi oli aluksi lähes ilman ilmatorjuntaa, kunnes Ruotsista saapui vapaaehtoisjoukkojen ilmatorjuntakomppania tukemaan alueen ilmapuolustusta. Myös kenttäarmeijan ilmatorjunta oli alkuun varsin vaatimatonta. Ilmatorjunnan määrällinen vähäisyys ja kaluston tyyppikirjavuus vaikeuttivat sekä kotialueen että kenttäarmeijan joukkojen suojaamista ilmahyökkäyksiä vastaan. 

Kalustoa saatiin lisää sodan aikana

Sodan aikana ilmatorjuntakalustoa saatiin huomattavasti lisää muun muassa Ruotsista ja sotasaaliina. Vaikka tilanne parani sodan kuluessa, hankinnat eivät poistaneet kaikkia ongelmia. Kalusto oli edelleen kirjavaa, ja ammushuollossa oli ajoittain vaikeuksia. Osa tilatuista aseista saapui Suomeen vasta sodan päätyttyä. Raskaan ilmatorjunnan tehokkuus ei myöskään ollut kaikilta osin riittävä, eikä tulenjohtokalustoa ollut tarpeeksi. 

Kaiken kaikkiaan ilmatorjunta pudotti talvisodassa yhteensä 404 viholliskonetta. Ilmatorjunnan menestyksekkäistä taisteluista huolimatta ylipäällikkö Mannerheim kiinnitti toistuvasti huomiota ilmatorjuntatykistön puutteisiin. Talvisodan ilmatorjunta oli puutteellista, mutta sitä pystyttiin kehittämään sodan aikana. Vaikka ilmatorjunta ei pystynyt estämään pommituksia kokonaan, se vaikeutti vihollisen toimintaa ja suojasi monia tärkeitä kohteita. 

Ilmatorjunta- ja ilmavalvontajoukkojen henkilöstövahvuudet 7.10.1939 

Ilmatorjunta-aseistus 28.11.1939 

Lue lisää / lähteet 

Ahti Lappi, Ilmavaara – Helsingin ilmapuolustus 1917–1944 (Ilmatorjuntasäätiö, 2013). 

Raimo Vehviläinen, Ahti Lappi ja Markku Palokangas, Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit 1917–2000 (Sotamuseo, 2005). 

Sodanmuisti.fi: Ilmatorjunta Helsingin suojana helmikuussa 1944

Time’s up

Time’s up