Pasi Kesseli 

Ilomantsin taistelut kesällä 1944 

Ilomantsin taistelu käytiin heinä–elokuussa 1944 osana Neuvostoliiton suurhyökkäystä Suomen rintamalla. Tässä vaiheessa hyökkäys Karjalan kannaksella oli jo pysähtynyt ja muuttunut asemasodaksi. Ilomantsin suunnalla Neuvostoliiton tavoitteena oli vallata alue ja murtautua syvemmälle Itä-Suomeen. Kenraalimajuri Erkki Raappanan johtama suomalainen Ryhmä R onnistui saarrostuksilla pysäyttämään kaksi divisioonaa ja aiheuttamaan niille raskaita tappioita. Vaikka osa vihollisjoukoista pääsi murtautumaan ulos saarrostuksista, taistelu oli merkittävä suomalaisvoitto ja jäi jatkosodan viimeiseksi suureksi taisteluksi. 

Juhannuksen jälkeen 1944 suomalaisjoukot aloittivat vetäytymisen taistellen Maaselän kannakselta kohti Ilomantsia, jonka itäpuolelle oli tarkoitus ryhmittäytyä puolustukseen. Neuvostoliitto keskitti alueelle kaksi divisioonaa, jotka etenivät tiettömässä erämaassa kohti Ilomantsia. Taisteluiden osallistuneiden jalkaväkijoukkojen määrä oli noin 20 000 sotilasta. Suomalaisjoukkojen vahvuus oli noin 7 000 sotilasta. 

Heinäkuun 23. päivänä lähestyvä vihollinen miehitti jo Vellivaaran ja Lehmivaaran noin 30 kilometrin päästä Ilomantsista. Tässä tilanteessa ylipäällikkö Mannerheim siirsi Karjalankannakselta toisen prikaatin Ilomantsin suunnalle avuksi ja kenraalimajuri Erkki Raappana määrättiin joukkojen johtoon. Raappana kokosi puolustukseen vielä lisäjoukkoja, kuten tykistöä ja rajajääkäreitä. Hänen tavoitteensa oli saarrostaa ja pysäyttää hyökkäys. Tässä vaiheessa suomalaisjoukkojen määrä oli noussut reilusti yli 10 000 mieheen.  

Raappana toteutti suunnitelmansa kaksikertaisella saarrostuksella. Pohjoisesta ja etelästä etenevät joukot onnistuivat saartamaan neuvostodivisioonat useisiin motteihin. Saarroksiin jäänyt vihollinen keskitti alueelle kolme uutta merijalkaväkiprikaatia, joiden tavoitteena oli vapauttaa vastahyökkäyksellä motissa olevat joukot ja varmistaa hyökkäyksen jatkaminen. 

Vihollisen vastahyökkäys ei onnistunut. Elokuun 5. päivän aamuna Ryhmä R:n joukot aloittivat mottien valtaamisen. Seuraavana päivänä Kuolismaan länsipuolella olevat vihollisjoukot saivat luvan tuhota raskaan kalustonsa ja murtautua saartorenkaasta itään. Elokuun 8. päivänä myös pohjoisempana Lehmivaaran – Vellivaaran suunnalla olleet vihollisjoukot saivat tehtävän jättää raskas kalustonsa ja murtautua motista. Suomalaisjoukot eivät pystyneet torjumaan näitä tappioista piittaamattomia ryntäyksiä. Taistelut päättyivät, eikä vihollinen onnistunut valtaamaan Ilomantsia.

Taistelussa kaatui noin 1 500 neuvostosotilasta, yhteensä tappiot olivat noin 5 000 miestä. Suomalaisten tappiot olivat 2 500 miestä, joista 400 kaatui tai katosi. Suomalaiset saivat vankeja vain noin 200. Sotasaaliksi saatiin yli 100 erilaista tykkiä, noin 90 kranaatinheitintä, yli 50 panssarintorjuntatykkiä, nelisenkymmentä autoa ja yli 300 hevosta. Ilomantsin taistelu jäi jatkosodan viimeiseksi suureksi taisteluksi ja merkittäväksi suomalaisvoitoksi.  

Lue lisää:  

Matti Koskimaa, Suomen kohtalon ratkaisut: talvisota ja jatkosota 1939–1944, Docendo 2013. 

Ari Raunio – Juri Kilin, Jatkosodan torjuntataisteluja 1942–44, Otava 2008. 

Pasi Tuunainen, ”Enemmän kuin torjuntavoitto – Ilomantsin mottitaistelut 30.7. – 9.8.1944” teoksessa Jatkosodan pikkujättiläinen, WSOY 2005.