Neuvostoliiton ilmavoimat
Carl-Fredrik Geust
Neuvostoliiton ilmavoimat talvisodassa
Neuvostoliiton ilmavoimilla oli talvisodassa moninkertainen määrällinen ylivoima Suomen ilmavoimiin nähden. Suuri lentokonemäärä ei kuitenkaan sodan alussa merkinnyt tehokasta ilmatoimintaa. Puutteellinen koulutus, vaikeat talviolosuhteet sekä ongelmat suunnistuksessa, tiedustelussa ja lentoyksiköiden yhteistoiminnassa heikensivät neuvostoilmavoimien tuloksia.
Talvisodan alkaessa 30. marraskuuta 1939 Suomen vastaisille rintamille oli keskitetty neljä Leningradin sotilaspiirin joukoista muodostettua armeijaa omine ilmavoimineen. Lisäksi Itämeren ja Pohjoisen laivastoilla oli omat merilentojoukkonsa.
Neuvostoliitolla oli sodan alussa Suomen vastaisilla rintamilla yli 2 500 lentokonetta. Sodan aikana rintamayksiköt saivat täydennyksiä eri puolilta Neuvostoliittoa, ja tehtailta toimitettiin niille uusia lentokoneita. Talvisodan loppuun mennessä Neuvostoliiton ilmavoimien vahvuus Suomen vastaisilla rintamilla oli kasvanut yli 4 000 lentokoneeseen. Pommitus- ja hävittäjätoiminnan lisäksi lentojoukkoja käytettiin tiedusteluun, kuljetuksiin ja saarrettujen joukkojen huoltamiseen.
Vertailun vuoksi Suomen ilmavoimilla oli käytössään vain 116 taistelukonetta, joista ainoastaan 36 Fokker D.XXI -hävittäjää ja 14 Blenheim-pommikonetta olivat suhteellisen nykyaikaisia.
Vasemmalla Polikarpov I-16 ja oikealla I-153. Molemmat olivat Neuvostoliiton ilmavoimien yleisesti käyttämiä hävittäjiä. I-153 oli nopeudeltaan suunnilleen Suomen ilmavoimien Fokker D.XXI veroinen, mutta sitä nousukykyisempi ja ketterämpi. I-16 puolestaan oli Fokkeria nopeampi ja ketterämpi. Vasemman kuvan I-16 runkoon on maalattu propagandateksti ”Vapautta sorretuille!”. I-16 huippunopeus oli 480 km/h ja lentomatka lisäpolttoainesäiliöillä 700 kilometriä. I-153 huippunopeus oli 440 km/h ja lentomatka 470 kilometriä.
Kuvat: C-F. Geust.
Neuvostojohto oletti Suomen taistelukyvyn murtuvan nopeasti. Suomen ilmavoimat oli tarkoitus tuhota muutamassa vuorokaudessa. Pommituskohteiksi määrättiin 18 lentotukikohtaa, joiden keskitetty pommittaminen aloitettiin 1. joulukuuta 1939. Muita kohteita olivat muun muassa rautatieristeykset, teollisuuslaitokset sekä Suomenlahden ja Pohjanlahden satamat.
Neuvostoliiton ilmavoimat kohtasivat haasteita
Tavoitteet eivät kuitenkaan toteutuneet suunnitellusti. Puutteellisten suunnistustaitojen vuoksi määrättyjä kohteita oli vaikea löytää, ja osa pommeista osui tai pudotettiin asutuskeskuksiin. Siirto- ja pommituslennoilla menetettiin lähes yhtä paljon koneita kuin taistelutoiminnassa. Myös siltojen, linnakkeiden ja panssarilaivojen kaltaisiin pistemaaleihin osuttiin harvoin.
Myös neuvostolentäjien taistelutaktiikassa ja tiedustelutoiminnassa oli puutteita. Pommikoneosastot eivät aina pysyneet koossa, jolloin koneet eivät pystyneet suojaamaan toisiaan. Suomalaisten hävittäjien ja ilmatorjunnan sijainti tunnettiin yleensä huonosti.
Lisäksi Neuvostoliiton ilmavoimat eivät olleet valmistautuneet riittävästi Suomen talviolosuhteisiin. Erityisen vaikea tilanne oli Laatokan pohjoispuolella, missä valmiita lentotukikohtia ei ollut. Tilapäisiltä jäätukikohdilta puuttuivat lämmitettävät huoltotilat. Moottoreita oli vaikea saada käyntiin, ja koneiden sukset saattoivat jäätyä kiinni sohjoiseen lumipeitteeseen.
Suomalaisten Fokker-hävittäjien joulukuussa 1939 ja tammikuun 1940 alussa aiheuttamien suurten tappioiden jälkeen Luoteisen rintaman ilmavoimien komentaja Jevgeni Ptuhin kielsi 17. tammikuuta pommituslennot Kaakkois-Suomeen ilman hävittäjäsuojaa. Saattohävittäjät varustettiin lisäpolttoainesäiliöillä, mikä mahdollisti pommikoneiden suojaamisen kauempana Suomen alueella. Lisäksi lentokoneiden suojausta parannettiin muun muassa panssaroimalla istuimia ja suojaamalla polttoainesäiliöitä vuodoilta ja syttymiseltä.
Eksymisten ja huonojen pommitustulosten vuoksi joulukuun lopussa 1939 perustettiin sokkolentotoimintaan ja syöksypommitukseen erikoistunut 85. lentorykmentti. Sen henkilöstöön valittiin kokeneita koelentäjiä ja arktisiin lentoihin erikoistuneita lentäjiä. Yksikön SB- ja DB-3-koneet varustettiin sokkonavigointilaitteilla ja syöksypommitustähtäimillä. Tämäkään erikoisyksikkö ei pystynyt tuhoamaan Savonlinnan ja Korian siltoja eikä Lahden yleisradioasemaa.
Neuvostoliiton ilmavoimat kehittivät toimintaansa talvisodan aikana, mutta suunnistuksen, tiedustelun, taktiikan ja talvitoiminnan puutteet heikensivät tuloksia sodan loppuun saakka.
Lue lisää:
C-F. Geust: Punailmavoimat talvisodassa, Koala 2020
