Matka etulinjaan
Jenni Korhonen
Rintamalle – Matka kotirintamalta etulinjaan
Rintama on paikka, jossa taistelut käydään. Suomessa se tarkoitti toisen maailmansodan aikana käytännössä kaistaletta pitkin maan itärajaa. Rintama liikkui sodan aikana välillä nopeastikin, mutta suurimman osan ajasta se pysyi paikoillaan. Rintaman äärimmäistä kohtaa, jossa oma ja vihollisen armeija kohtaavat, kutsutaan etulinjaksi. Etulinjaa edelsi kuitenkin laaja alue, jolla armeija toimi aktiivisesti. Tässä tekstissä kuvataan sitä, millainen sodan hallitsema alue oli. Teksti pohjautuu historiantutkija Ville Kivimäen artikkeliin teoksessa Sodan särkemä arki.
Toisen maailmansodan aikana lähes kaikki Suomessa käydyt taistelut tapahtuivat etulinjassa eli alueilla, joiden asukkaat oli evakuoitu tai jotka olivat muuten asumattomia. Taisteluita ei siis Suomessa käyty siellä, missä tavalliset ihmiset asuivat. Tämä tarkoitti, että maa jakautui kahteen hyvin erilaiseen todellisuuteen. Rintamalla elettiin sodankäynnin ympäröimänä kaiken aikaa. Kotirintamalla taistelut eivät olleet fyysisesti läsnä, mutta myös siellä ponnisteltiin sodan hyväksi. Näitä ponnisteluja korostettiin kutsumalla kotiseutua kotirintamaksi.
Kun kotirintamalta lähti kulkemaan kohti etulinjaa, oli ensin vastassa laaja selusta-alue. Kymmeniä kilometrejä etulinjan taakse ulottuvalla alueella sijaitsi erilaisia armeijan toimintaa tukevia laitoksia, kuten asepajoja, autokorjaamoja, hevostalleja, keittiöitä, kenttäsairaaloita, puhelinkeskuksia, viesti- ja ilmatorjunta-asemia, postikonttoreita sekä kaatuneiden ja sotasaaliin kokoamispaikkoja. Sotavangit raivasivat rintamalinjojen taakse jääneitä miinakenttiä ja piikkilankaesteitä ja reservissä eli varalla olevia sotilasosastoja oli majoitettu telttakyliin tai siviilien jättämiin rakennuksiin.
Armeijan huoltaminen vaati myös runsaasti varastoja niin ammuksille, muonalle, rehulle, vaatteille, polttoaineelle kuin muillekin tarvikkeille. Kullakin armeijan tasolla oli omat johto- ja huoltoyksikkönsä: mitä ylemmästä tasosta oli kyse, sitä kauempana etulinjasta sen johto toimi. Matka kohti etulinjaa oli siis myös matka alaspäin armeijan arvoasteikossa: takana komentoa pitivät ylimmät ja usein myös vanhimmat sotilaat ja etulinjassa taas nuoret luutnantit ja vänrikit.
Selustasta oli jatkuvat yhteydet kotiseudulle. Junat saapuivat mukanaan tarvikkeita, sotilaita ja rintamalle töihin saapuvia naisia, kun taas paluukyytiin nousi lomalaisia sekä kotiseudun sotasairaaloihin matkaavia. Ruumisarkut lastattiin omiin vaunuihinsa.
Selustasta kuljettiin myös kohti rintamaa. Kuorma-autot ja hevoset kuljettivat tavaraa ja ihmisiä, sotilaat siirtyivät marssien eteen ja taakse ja lähetit kuljettivat viestejä. Joskus tiellä kulki komeampi musta auto, joka kuljetti kenraalia tarkastusmatkalle.
Noin 10 kilometriä ennen etulinjaa huoltojoukkojen rinnalle alkoi ilmestyä yhä enemmän taistelupaikkoja: tykistön tuliasemia, pioneeriosastoja ja lepovuorossa olevaa jalkaväkeä. Ympäristö muuttui enemmän sodan leimaamaksi, kun oltiin jo vihollisen raskaan tykistön kantomatkan sisäpuolella. Kranaattikuoppien ja ammusten katkomien puiden lisäksi maastossa näkyi aiempien taistelujen jälkiä. Siviiliasutusta ei ollut, vaan rakennukset olivat korsumaisia, vähintään kevyen tykistötulen kestävää mallia.
Matkalla etulinjaan dramaattisin muutos tapahtui viimeisen kilometrin aikana: oltiin jo selvästi taistelualueella. Silti täälläkin suurin osa sotilaista palveli muissa kuin taistelutehtävissä: hevosmiehinä, keittäjinä, viestimiehinä, suutareina, räätäleinä, eläinlääkintämiehinä, kirjureina tai varushuoltajina. Etulinjasotilaiden mielestä nämä “töpinämiehiksi” kutsutut sotilaat eivät olleet varsinaisia rintamamiehiä lainkaan, sillä ajoittaisesta tykkitulesta huolimatta he eivät joutuneet käyttämään aseitaan juuri koskaan tai elämään jatkuvassa kuolemanvaarassa vihollisen silmien alla. Vaikka kertomuksissa etulinjamiesten kokemukset usein korostuvat, todellisuudessa vain noin kolmannes armeijan vahvuudesta oli varsinaisia etulinjan taistelijoita.
Lyhyen matkan päässä etulinjasta sijaitsi joukkosidontapaikkoja, joille taisteluissa haavoittuneet koottiin. Siellä toimi lääkäri ja ryhmä lääkintämiehiä sekä yksikön pastori, joka vastasi kaatuneiden huollosta ja hengellisestä työstä. Siviilejä ei enää näkynyt, ellei muutamaa sotilaskotisisarta tai lottaa lasketa, jotka toimivat muonitustehtävissä ja kanttiinissa. Kranaatinheitinmiesten asemat ja panssarintorjuntatykeille kaivetut paikat teiden ja aukeiden maastokohtien laidoilla jäivät taakse. Varsinainen rintama oli kivääri- ja konekiväärikomppanioiden vastuulla.
Asemasodan aikana etulinjaan kuljettiin maahan kaivettuja juoksuhautoja pitkin. Liikkuvassa sodankäynnissä etulinja oli vain epävarma viiva kartalla tai korkeintaan rivi matalia kaivantoja ja vartiopisteitä. Usein vastapuolen tarkasta sijainnista ei ollut tietoa, mutta yhtä usein oltiin näköetäisyyden päässä toisista. Lopulta etulinja siis tarkoitti muutaman kilometrin syvyistä vyöhykettä, jolle oli sulloutunut molemmin puolin ei-kenenkään-maata satojatuhansia nuoria miehiä.
Lue lisää:
Sodan särkemä arki. Kirjoittanut Anssi Männistö ja Ville Kivimäki. WSOY 2016.
Hakusana: sotasukupolvi mies