Jenni Kirves

Naisten taistelu sodan jälkeen

Naisille sota ei ollut suinkaan ohi rauhan tulon jälkeenkään. Yleisesti ajateltiin, että koska naiset olivat päässeet sodasta helpolla, nyt oli heidän vuoronsa kannatella miehiä ja auttaa heitä jaksamaan. Todellisuudessa naiset eivät olleet päässeet sodassa helpommalla. Asemasodan aikana miehillä oli ollut aikaa vaikkapa askarella puhdetöinä korulippaita morsiamilleen, mutta naisten arkinen kotirintamatyö jatkui silloinkin rankkana ja uuvuttavana.  

Monessa tapauksessa nainen sai sodan jälkeen kotiinsa synkän miehen ja naisen velvollisuus oli sietää hänen traumansa oireita. Oli äkkipikaisuutta, unettomuutta, apaattisuutta ja monenlaisia ongelmia tunne-elämässä. Miesten oli vaikea rakastaa, nauttia elämästä tai ylipäänsä tarttua toimeen. 

Naisilla puolestaan ei ollut oikeutta olla heikkoja sodan jälkeen – olivathan miehet taistelleet henkensä kaupalla heidän vuokseen ja siitä piti olla loputtoman kiitollinen. Naisten tehtävä oli tehdä henkisesti vaurioituneiden miesten sopeutumisesta arkeen mahdollisimman helppoa. Kaikenlaista riitelyä tuli välttää ja miesten kiukunpurkaukset tuli ottaa vastaan vaieten, jopa hymyillen. Jos mies joi, petti ja oli jopa väkivaltainen, naisen osa oli ymmärtää tätä loputtomasti. 

Kuinka sota sitten vaikutti naisten tasa-arvopyrkimyksiin? Naiset olivat sodassa oppineet, että mies voi milloin tahansa kuolla, sairastua tai hävitä toisen naisen matkaan. Parempi olisi siis kyetä tulemaan toimeen omillaan, hankkia oma ammatti ja työ. Naiset olivat sodan aikana oppineet luottamaan itseensä, mutta toisaalta yhteiskunta vaati heitä sodan jälkeen luovuttamaan työ- ja opiskelupaikkansa miehille.  

Naisten töitä ei pidetty sodan jälkeenkään yhtä arvokkaana kuin miesten ja miehet saivat palkan lisää rintamapalveluksesta. Myöskään työttömyyskorvauksen ei katsottu kuuluvan naisille. Naisiin kohdistui siis paljon itsetuntoa murentavaa painetta sodan jälkeisessä yhteiskunnassa.  

On tärkeää ymmärtää, että sodassa oli kuollut noin 95 000 miestä ja jäljelle jääneistä miehistä käytiin naisten kesken kovaa kilpailua. Miehillä oli siis naimamarkkinoilla sodan jälkeen etulyöntiasema. Avioero- ja sukupuolitautitilastot kertovat tästä omaa tarinaansa. Molemmat suorastaan räjähtivät käsiin sotien jälkeen. Uskottomuuden ja sukupuolitaudin perusteella purettiin Helsingissä vuosina 1944 ja 1945 joka kolmas avioliitto. Yleinen syy oli myös miehen päihteiden käyttö.

Osa naisista jäi “piilosotaleskiksi”. Nämä naiset eivät löytäneet miestä sodan jälkeen, koska heidän mahdollinen tuleva miehensä oli kuollut sodassa jo ennen tapaamista. Heitä pilkattiin ”vanhoiksi piioiksi”.  

Naimisiin päätyneet naiset eheyttivät miehet rakkaudellaan sekä synnyttivät lapset, jotka antoivat merkityksen hävitylle sodalle – se kannatti sittenkin. Lapset olivat se todellinen elämän ihme kuoleman maassa. Sodan koettelemuksista naiset olivat jopa kiitollisia. Klisee ”se mikä ei tapa, vahvistaa”, tuli todeksi heidän elämässään. 

”Kolme vuotta, vuodesta 1941 vuoteen 1944, olivat meidän kaikkien suomalaisten elämässä kärsimysten, koettelemusten, kieltäymysten ja vähään tyytymisen vuosia, lähimmäisten huomioon ottamista ja omin avuin toimeentulon vuosia. Mitäpä muuta voikaan näin perästäpäin sanoa, kuin: kiitos kaikesta, puutteesta ja kärsimyksistäkin.” muistelee sensorina puhelinkeskuksessa sodan aikana toiminut Armi Siitonen. 

Lue lisää: 

”Me puolustimme elämää – naiskohtaloita sotakuvien takana”.  

Kirjoittajat: Elisabeth Rehn, Jenni Kirves, John Lagerbohm ja Olli Kleemola. Otava, 2010. 

Me kestimme. Naisten ja lasten talvisota.  

Toimittanut Kaija Valkonen. Otava, 2000. 

Yhteinen tulikoe. Naisten kertomaa vuosilta 1939-44.  

Toimittanut Salme Sadeniemi, Kerttu Saarenheimo, Toini Palme & Elsa Vuorjoki) Otava 1978