Olli Kleemola

Kekkosen kausi ja muuttuva muistaminen 1960- ja 1970-luvuilla

1960- ja 1970-luvuilla Suomessa käytiin hiljaista taistelua siitä, miten viime sotia sai muistaa. Veteraanit saivat julkista tukea, mutta joutuivat myös kokemaan arvostelua ja välinpitämättömyyttä. Presidentti Kekkonen yritti tasapainotella Neuvostoliiton ja kansan välillä – ja veteraanien näkökulmasta välillä epäonnistui pahasti.

Veteraaniasia ja sotien muistaminen saivat 1960-luvulta alkaen entistä suurempaa näkyvyyttä. Veteraanit alkoivat järjestäytyä, ja heidän asemansa nousi uudella tavalla julkisuuteen. Vaikka Neuvostoliitto pyrki vaikuttamaan siihen, miten sodista sai Suomessa puhua, veteraanit saivat enemmän tilaa kuin ennen.               

Presidentti Urho Kekkonen yritti pitää suhteet Neuvostoliittoon kunnossa. Hän puhui julkisuudessa varovasti sodista ja veteraaneista. Monet rintamamiehet kokivat tämän vaikeaksi ja tunsivat, että Kekkonen petti heidät. Heidän mielestään Kekkonen ei puolustanut heidän asiaansa eikä ymmärtänyt, kuinka tärkeää sodasta puhuminen oli. Toimittaja Kyösti Skyttä tiivisti tunnelman Ilta-Sanomissa vuonna 1976: Kekkosen olisi pitänyt sanoa veteraaneille: ”Te teitte sen! Teidän ansiostanne kansallamme on oikeus kulkea kotona ja maailmalla pystyssä päin.” Toisaalta, suuri yleisö ei tiennyt kulissien takana tapahtuneesta Neuvostoliiton painostuksesta.

Valtiojohdon varovaisuus ei estänyt veteraaneja perustamasta omia järjestöjä ja vaatimaan heille kuuluvia etuja. Heidän asiansa sai tukea kansalta: esimerkiksi vuonna 1967 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että 71 % suomalaisista kannatti rintamamieseläkkeitä. Veteraanit toivoivat kuitenkin pelkkien taloudellisten etujen lisäksi myös arvostusta – jonkinlaista kunnianpalautusta.

Samoihin aikoihin julkisuudessa alkoi kiertää lausahdus ”Mitäs sinne menitte?”, jolla vihjattiin, että veteraanit olivat itse vastuussa sotaan joutumisestaan. Sanontaa käytettiin esimerkkinä siitä, kuinka nuoriso tai osa poliitikoista suhtautui veteraaneihin väheksyvästi. Lausuman alkuperä on kuitenkin epäselvä: sen on useasti väitetty tulleen vasemmistolaisten poliitikkojen suunnalta tai radikaalilta nuorisolta. Kyseessä voi olla myös keksitty lausahdus, jota olisi käytetty osana vaalipropagandaa.

Nuorison ja veteraanien suhteesta keskusteltiin paljon. Nuorisokulttuuri muuttui 1960-luvulla radikaalimmaksi: hippiliike ja rauhanliike olivat vahvasti esillä niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Uusi sukupolvi haastoi vanhempien arvot, eikä vanhemmat aina ymmärtäneet nuorten kapinaa, pukeutumista tai musiikkia. Osa nuorista vastusti Vietnamin sotaa ja sotia ylipäätään, ja kyseenalaisti samalla isänmaalliset arvot. Monet heistä kuitenkin tiesivät, että veteraanit olivat tehneet oman osansa, vaikka eivät aina jakaneet heidän arvomaailmaansa. Veteraanit puolestaan pyrkivät siirtämään kokemuksiaan nuoremmille ja uskoivat, että suurin osa nuorista arvosti heitä.

Vaikka veteraanit saivat näkyvyyttä, he kokivat myös pettymyksiä. Järjestöjen välillä kiisteltiin siitä, kuka oli ”oikea” veteraani ja kenelle kuuluivat etuudet. Osa veteraaneista koki, että presidentti Kekkonen pysyi etäisenä eikä julkisesti asettunut veteraanien puolelle. Silti 1970-luvun loppuun mennessä veteraanien arvostus alkoi kasvaa. Useimmat suomalaiset ymmärsivät, että he olivat kantaneet raskaan vastuun maansa puolesta.