Olli Kleemola

Neuvostoliitto hyökkäsi ilman sodanjulistusta

Talvisota alkoi, kun puna-armeija ylitti Suomen rajan useista kohdista. Rajajoen sillan luona Karjalankannaksella vartiossa ollut 18-vuotias Jouko Eräkorpi oli aamuseitsemältä kävelemässä aamiaiselle, kun tulitus alkoi. ”Rajan toisella puolella oli vesitorni, josta alkoi konekiväärituli. Se pyyhki pitkin Rajajoen ratapihaa. Tykistö alkoi ampua kolmelta suunnalta”, Eräkorpi kertoo. 

Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät Suomeen kolmesta suunnasta. Suomussalmen suunnalla puna-armeijan tarkoituksena oli katkaista Suomi kahtia. Laatokankarjalassa hyökkäävät joukot pyrkivät iskemään Karjalankannaksella taistelevien suomalaisten selustaan. Karjalankannaksella hyökkäävät neuvostoliittolaiset puolestaan pyrkivät etenemään Helsinkiin.

Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat heti sodan alettua useita suomalaisia kaupunkeja. Neuvostoliitto yritti pommittamalla murtaa Suomen kansan puolustustahdon, mutta yritys kääntyi itseään vastaan. Suomalaisten mielialoja tarkkaillut Maan Turva -järjestö raportoi: ”Pommitukset ovat synnyttäneet kaikkialla maassa ja kaikissa kansankerroksissa järkkymättömän tahdon vastustaa maahan tunkeutuvaa vihollista viimeiseen asti”. Tästä mielialasta kehittyi myöhemmin myyttiset mittasuhteet saavuttanut yksimielisyys, talvisodan henki.

Kovimmin sota koetteli rajan lähellä asuneita ihmisiä. Noin 2500 naista, lasta ja vanhusta ei ehtinyt pakoon puna-armeijan tieltä esimerkiksi Suojärvellä, Suomussalmella ja Petsamossa. Heistä tuli siviilisotavankeja. Niille, jotka ehtivät evakkoon, saattoi pahimmillaan jäädä vain kymmeniä minuutteja aikaa tavaroiden pakkaamiseen.  Karjalankannaksen Kotselän kylässä eräs Kannaksen mies neuvoi lähdön hetkellä kylään jääviä sotilaita: ”polttakaa ja hävittäkää sit kaik, niin ettei jää kivvee kive pääl”. Näin myös tapahtui, sillä Neuvostoliiton joukkojen käyttöön ei haluttu jättää majoitukseen soveltuvia rakennuksia. 

Sodan ensimmäisinä päivinä asevelvollisista muodostetut suojajoukot vetäytyivät ylivoimaisen vihollisen etenemistä viivyttäen. Kannaksella puolustus ryhmitettiin Mannerheim-linjaksi kutsutulle pääpuolustuslinjalle. Mannerheim-linjalle asettuneet suomalaisjoukot kestivät puna-armeijan läpimurtoyritykset niin Taipaleenjoella kuin Summassakin.  

Sodan ensimmäiset viikot Suomi taisteli kirjaimellisesti yksin. Sen jälkeen länsivallat alkoivat lähettää Suomeen aseapua ja vapaaehtoisia taistelijoita. Merkittävintä oli Ruotsista tullut apu: ruotsalaiset vapaaehtoiset ottivat rintamavastuun Sallassa.

Tammikuun 1940 aikana puna-armeija keräsi Suomea vastaan valtavan määrän joukkoja. Karjalankannakselle keskitettiin jopa 26 divisioonaa eli n. 600000 miestä Helmikuussa Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen, jonka painopiste oli Summassa. Kolmen neuvostodivisioonan, 1000 tykin ja 200 tankin hyökkäys kohdistettiin kuuden kilometrin levyiselle alueelle. Hyökkäyksen otti vastaan yksi suomalaisdivisioona. 

Hyökkäys alkoi Summassa 11. helmikuuta useita päiviä kestäneen tykistötulen jälkeen. Suomalaisten rintama murtui iltapäivään mennessä ja joukkojen oli vetäydyttävä taaempana sijaitsevaan, heikommin varusteltuun väliasemaan. Kuun lopussa puna-armeija mursi tämänkin linjan ja suomalaisten oli vetäydyttävä Viipurin tasalle taka-asemaan. Suomalaisjoukoilta oli lopussa niin miehet kuin tykistön ammukset. Tilanne oli kriittinen.  

Matti Lepola muisteli suomalaisten epätoivoista tilannetta maaliskuussa 1940 Viipurin lähellä: “Juoksuhautoja ei ollut eikä niitä kivikkoiseen maahan voinut kaivaakaan. Näkösuojaksi kasattiin lumivalleja, mutta eiväthän ne luoteja ja sirpaleita pitäneet. Kylästä purettiin sauna ja sen hirsistä tehtiin maja, jossa oli kaksi seinää hirttä ja kolmantena kallio. Vihollinen painosti lujaa, ja tykkituli teki tuhoisaa jälkeä suojattomien miesten joukossa.”