Olli Kleemola

Syksyn neuvottelut eivät johtaneet ratkaisuun

Puolet Puolasta kuului Saksan ja Neuvostoliiton etupiirisopimuksen mukaan Saksalle. Niinpä Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939 ja toinen maailmansota alkoi. Neuvostoliitto lisäsi painetta Suomen ja Baltian suuntaan ja kutsui kunkin maan edustajat Moskovaan neuvottelemaan ”poliittisista kysymyksistä.” Käytännössä tämä tarkoitti vaatimuksia luovuttaa tai vaihtaa alueita. Ensin vuorossa olivat Baltian maat. Suomelle kutsu neuvotteluihin tuli 5. lokakuuta. Vakava aika vaati yksimielisyyttä. Ministeri Väinö Tanner julisti lokakuussa, että erimielisyydet valtiollisessa elämässä oli syytä jättää sivuun.

Helsingin Sanomissa edistettiin kansan yhtenäisyyttä ja maanpuolustustahtoa pilakuvia myöten. Suomen sosialidemokraatti -lehti kirjoitti ”Jos vastoin luuloa toisin kävisi, eli neuvottelut koskisivat muita kuin kaupallisia ja poliittisia kysymyksiä, jos olisi kysymys meidän suvereenisuudestamme luopumisesta, ei Suomen hallitus eikä sen takana tässä suhteessa oleva yksimielinen kansa voisi olla siinä mukana.” Kuva: Helsingin Sanomien Päivän piirtoja –pilakuva 4.11.1939 (3630). Piirtäjä: Oki Räisänen.

Neuvostoliiton aluevaatimukset eivät olleet ensimmäistä kertaa esillä. Jo vuonna 1938 ja maaliskuussa 1939 oli käyty neuvotteluita. Molemmilla kerroilla neuvottelut katkesivat tuloksettomina. Syksyllä 1939 Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan osia Karjalankannakselta, Suomenlahden ulkosaaret sekä Hangon ja Lappohjan sataman. Korvaukseksi Suomi olisi saanut alueita Itä-Karjalan Repolasta ja Porajärveltä. Suomen hallitus ei suostunut vaihtokauppaan vaan tarjosi Neuvostoliitolle vain Leningradia lähinnä olevia alueita, Kuokkalan mutkaa ja Terijokea.

Kun kutsu neuvotteluihin oli tullut, Suomen johto halusi osoittaa Neuvostoliitolle puolustusvalmiuttaan. Siksi Suomen armeijan joukot kutsuttiin lokakuussa ylimääräisiin harjoituksiin, joka oli käytännössä liikekannallepano. Tarkoituksena oli suojata maata yllätyshyökkäykseltä, kun sotaväki olisi valmiina rajalla vastaanottamassa vihollisjoukkoja.

Eräs kertausharjoituksiin kutsuttu, tammelalainen Toivo Johannes Ojanen, kirjoitti liikekannallepanon päivänä muistivihkoonsa: ”Lähtöpäivänä ylimääräisiin reservin kertausharjoituksiin. Levoton aika jatkui, niin että se Suomenkin kohdalla vaati reserviläisten kutsumista aseisiin, sillä neuvotteluja jouduttiin Venäjän kanssa käymään, joka ehkä tekee alueellisiakin vaatimuksia, siksi kaiken varalta on varustauduttava. Tulevat päivät asettavat aliupseereille vaatimuksia, mutta toivon Jumalan avulla selviytyväni kaikesta. Olenko viimeistä kertaa kotona?”

Neuvottelut eivät johtaneet sopimukseen ja katkesivat lopullisesti 9. marraskuuta. Sen jälkeen Neuvostoliitto aloitti voimakkaan propagandakampanjan Suomea vastaan. Tämä huipentui niin kutsuttuihin Mainilan laukauksiin, jolla Neuvostoliitto pyrki lavastamaan Suomen hyökkääjäksi. Neuvostoliiton mukaan Suomi oli 26.11.1939 tulittanut tykistöllään rajan läheisyydessä Neuvostoliiton puolella sijaitsevaa Mainilan kylää. Todellisuudessa suomalainen tykistö oli – Mannerheimin nimenomaisesta käskystä – vedetty kauemmas rajasta, joten suomalaiset eivät olisi edes teoriassa voineet ampua näitä laukauksia.

Mainilan laukausten seurauksena NL irtisanoi maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja 30.11. neuvostojoukot ylittivät Suomen rajan useista kohdin ilman sodanjulistusta. Talvisota oli alkanut.

Kuvassa joukkoja matkalla rajan suuntaan lokakuussa 1939. Tammelalainen Aatos Kunnas muisteli: ”Sodan ei uskottu alkavan. Alkuun ei tehty edes linnoitustöitä, oltiin vaan ja odotettiin. Sitten ruvettiin kaivamaan juoksuhautoja ja korsuja. Mielialan voi arvata: varrottiin, koska pamahtaa.” Kuva: Thérèse Bonney, 1939, Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Slide