Välirauhan aikana Suomi varustautui uuteen sotaan
Olli Kleemola
Välirauhan aikana Suomi varustautui uuteen sotaan
Kotirintamalla rauhan tulo 13.3.1940 koettiin järkytyksenä. Tiukka sotasensuuri oli pitänyt huolta siitä, etteivät ihmiset tienneet, kuinka vakava tilanne rintamalla tosiasiassa oli ollut. Suomi joutui hyväksymään paljon ankarammat rauhanehdot kuin mistä oli neuvoteltu syksyllä 1939 ja rauhanehtoja ja alueluovutuksia pidettiin yleisesti epäoikeudenmukaisina.
Aluevaatimukset jatkuivat myös rauhansopimuksen jälkeen. Neuvostoliitto vaati välirauhan aikana itselleen Petsamon Kolosjoella sijainneita, tuolloin Suomelle kuuluneita nikkelikaivoksia. Suomi kuitenkin kieltäytyi luovuttamasta niitä, eikä luovutus olisi ollut edes mahdollinen, sillä kaivokset olivat brittiyhtiön hallussa. Lisäksi Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan jatkui muun muassa rajaloukkauksin. Rauha ei tuntunut suomalaista pysyvältä.
Rauhan hauraudesta ja tilanteen epävarmuudesta huolimatta Suomen armeijan joukkoja kotiutettiin, vaikkakin hitaasti. Suomi aloitti uuden itärajan linnoittamisen. Näin sai alkunsa Salpalinjana tai Suomen Salpana tunnetuksi tullut linnoitusketju. Linnoitustyömaat työllistivät parhaimmillaan 35 000 suomalaista ja moni sodasta palannut löysi niiltä töitä.
Kotiutetut sotilaat kävivät läpi muutosta rintamamiehestä siviiliksi, ja kotiuttamispaikkakunnilla pikkurikokset, epäsiveellisyys sekä levottomuudet yleistyivät. Oman haasteensa toivat sotainvalidit. Sotasairaalapaikoista oli rauhanteon jälkeen suuri pula.
Kaikille rintamalta palaaville ei ollut edes kattoa pään päälle. Vaikein tilanne oli luovutetun Karjalan alueelta kotoisin olevilla rintamamiehillä, jotka muiden evakkojen tavoin joutuivat tyytymään majoituksessa erilaisiin tilapäisratkaisuihin. Kesäkuussa 1940 astui voimaan nopeasti säädetty pika-asutuslaki. Tarkoituksena oli perustaa 30 000 uutta tilaa siirtoväen tarpeisiin, mutta vain noin 8 000 tilaa ehdittiin perustaa ennen jatkosodan alkamista.
Asumisen lisäksi toimeentulon järjestäminen sodasta palaaville oli merkittävä haaste. Maatalous takasi työtä ja ainakin jonkinlaista tuloa niin armeijasta kotiutetuille miehille kuin monille sotainvalideillekin. Karjalan luovutuksen myötä menetetyn infrastruktuurin kuten vesivoiman sekä myllyjen korvaaminen tarjosi välirauhan aikana työtä monille. Myös tehtaissa oli työtä tarjolla. Armeijan varustelutasoa pyrittiin kaikin keinoin nostamaan ja tehtaat jatkoivat kiivasta sotatarvikkeiden tuotantoa.
Monien aikalaisten kuvaamaa väliaikaisuuden tai välitilan kokemusta vahvisti osaltaan suomalaisten keskuudessa talvisodan jälkeen virinnyt revanssihenki. Eri piireissä heräsi nopeasti ajatus hyvityksestä ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden tullen.
Välirauhan ”sotaisuus” näkyi myös siinä, että talvisodan myötä alkanut vallan keskittyminen ylipäällikölle ja pienelle sisäpiirille jatkui ja sotatilalainsäädäntö pysyi voimassa, eikä minkäänlaista paluuta normaalitilaan ehtinyt tapahtua. Sotasensuuri ja muut sotatilalainsäädännön osat rajoittivat julkista keskustelua ja elämää yleensä. Välirauhan aikana perustettu Suomi–Neuvostoliitto-seura puolestaan kokosi riveihinsä kommunisteja ja lisäsi osaltaan sisäpoliittista epävakautta sekä murensi talvisodan synnyttämää yksimielisyyttä. Lisäksi kiristyvä elintarvike- ja tarveainepula hankaloitti jokapäiväistä elämää.
Suomi etsi ulkomailta tukea Neuvostoliittoa vastaan ja saikin jo syksyllä 1940 Saksalta apua muun muassa asekauppojen muodossa. Suomen yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs oli 30.1.1941 Berliinissä esitelmöimässä talvisodasta. Tällöin Saksan armeijan yleisesikunnan päällikkö Franz Halder nosti ”teoreettisena pohdintana” esiin kysymyksen Saksan ja Neuvostoliiton välille syttyvästä sodasta ja miten Suomi siihen mahdollisesti suhtautuisi. Lisäksi Suomea kehotettiin varautumaan tällaiseen tilanteeseen. Suomen Berliinin-sotilasasiamies Walter Horn luonnehti keskustelujen merkitystä päiväkirjalleen ”Merkittävä päivä Suomen historiassa. Nyt ei voi uskoa tälle paperille koko salaisuutta, mutta ehkä joskus myöhemmin.”