Jatkosodan alussa Suomi valtasi alueita
Olli Kleemola
Jatkosodan alussa Suomi valtasi alueita
Keväällä 1941 Suomi valmistautui sotaan vahvistamalla armeijaansa ja aseistustaan. Suomen johto tiesi Saksan suunnittelevan hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomen oma tavoite oli Saksan tuella saada takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja jatkosodan alussa Suomi valloitti Laatokan Karjalan ja Karjalankannaksen takaisin. Suomalaiset etenivät myös Itä-Karjalaan, joka ei ollut aiemmin kuulunut Suomelle. Syynä oli sekä sotilaallinen tarve luoda puskurivyöhyke että ”Suur-Suomi”-ajattelu. “Suur-Suomen” oli tarkoitus kattaa kaikki lähialueiden suomensukuisten kansojen asuttamat alueet.
Suomen hakeutuminen Saksan rinnalle ja hyökkäys Itä-Karjalaan muutti Suomen asemaa kansainvälisesti. Monissa talvisodan aikana Suomeen myötätuntoisesti suhtautuneissa maissa asenteet muuttuivat kielteisiksi. Iso-Britannia jopa julisti sodan Suomelle 6.12.1941.
Suomalaiset olivat ponnistaneet voimansa äärimmilleen. Liikkeelle saatiin puolen miljoonan miehen armeija, joka sijoitettiin Etelä-Suomeen. Pohjois-Suomessa puolestaan oli saksalaisjoukkoja. Kun liikekannallepano julistettiin 17.6.1941, Toivo Johannes Ojanen kirjoitti päiväkirjaansa: ”Arkinen jokapäiväinen työ [–] on kait jälleen vaihdettava miekkaan ja aseeseen. [–] Tilalle on astunut uusi kysymys, isänmaan onnen vaaliminen ja vapauden säilyttäminen.”
Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon 22.6.1941. Vaikka Hitler julisti Suomen taistelevan sen rinnalla, Suomi vakuutti pysyvänsä puolueettomana. Neuvostoliitto ei tätä uskonut ja pommitti suomalaisia kaupunkeja 25.6. Eduskunta totesi Suomen joutuneen hyökkäyksen kohteeksi ja olevan sodassa. Sotaan valmistautunut Suomen armeija aloitti hyökkäyksen Laatokan pohjoispuolella 10. heinäkuuta 1941 tavoitteenaan murtautua syvälle Karjalaan. Hyökkäys pysähtyi hetkeksi neuvostojoukkojen vastahyökkäykseen, mutta eteni myöhemmin menestyksekkäästi aina Syväri-joelle saakka.
Suomalaisten hyökkäys Karjalankannaksella alkoi elokuussa. Kannaksen takaisinvaltaus oli erityisen tärkeää suomalaisille myös symbolisesti. Lopulta 30.8. tuli ilmoitus, joka sai suomalaisten sydämet sykähtämään: Viipuri on vallattu takaisin. Sanomalehdet hehkuttivat voittoa, ja kaupungissa järjestettiin voitonparaati.
Syyskuun alkuun mennessä Karjalankannas oli vallattu vanhalle rajalle asti. Hyökkäys pysähtyi aivan Leningradin eteen poliittisista syistä ja suurten tappioiden pelossa. Pentti Saarnivaara kirjoitti päiväkirjaansa: “Saimme tietoja, että tästä eteenpäin ei enää mennä, vaan [– –] Meitä odottivat toiset tehtävät.”
Loppukesästä hyökkäys alkoi myös Itä-Karjalassa. Suomalaiset valtasivat Petroskoin lokakuun alussa, ja joulukuussa vallattiin Karhumäki ja Poventsa. Tämän jälkeen alkoi asemasotavaihe, sillä suomalaisjoukot olivat edenneet Itä-Karjalassa niin pitkälle kuin sodanjohto katsoi olevan viisasta. Kansalaisten mielipide Itä-Karjalan valtaamisesta jakautui: talvisodassa menetettyjen alueiden takaisinvaltausta pidettiin oikeutettuna, mutta vieraan alueen miehitys herätti etenkin työläistaustaisten sotilaiden keskuudessa vastustusta.
Samaan aikaan Pohjois-Suomessa suomalaiset ja saksalaiset yrittivät katkaista Neuvostoliiton kannalta tärkeän Muurmannin rautatien, jonka kautta kulki liittoutuneiden apua. Hyökkäyksiä rataa vastaan tehtiin Petsamon, Sallan ja Kiestingin suunnasta. Hyökkäys ei lopulta onnistunut, ja joukot siirtyivät puolustukseen.
