Olli Kleemola

Pienin askelin rauhaan

Syksyllä 1944 Suomessa elettiin rauhaan siirtymisen aikaa. Jatkosodan päättyminen merkitsi monelle rintamamiehelle suurta helpotusta, mutta myös uusia haasteita. 

Elokuussa 1944 Suomessa oli yli puoli miljoonaa sotilasta. Neuvostoliitto vaati Suomea yhtä aikaa sekä kotiuttamaan armeijan että sotimaan tehokkaasti Lapissa Saksaa vastaan. Kotiuttamisoperaatio oli siis varsin haastava ja se tehtiin asteittain. Ensimmäiseksi välirauhansopimuksen tultua voimaan kotiutettiin kaikkein vanhimmat ja nuorimmat ikäluokat.

Sotilaiden tunteet olivat syksyllä 1944 ristiriitaisia. Koettiin helpotusta sodan päättymisestä, mutta myös pelkoa ja epävarmuutta tulevasta. Mistään yhtenäisestä rauhan tulon kokemuksesta on mahdotonta puhua jo siksikin, että rintamalta palasi sekä 18-vuotiaita nuorukaisia että yli 40-vuotiaita perheenisiä. 

Rintamamiehet olivat monin tavoin uupuneita ja henkisesti rasittuneita pitkän sodan jälkeen. Joillekin paluu rauhaan oli vaikeaa ja kaoottista. Eräs muisteli rauhan aikaa ”viinaiseksi ja kiimaiseksi”, sillä osa ihmisistä yritti alkoholilla selvitä sodan kokemuksista ja epävarmuudesta.  Erilaiset lieveilmiöt, kuten runsas alkoholin käyttö, irtosuhteet ja sukupuolitaudit sekä avioerot lisääntyivät. Myös rikollisuus kasvoi jonkin verran.

Hankalinta paluu sodasta oli niille, joilla ei ollut kotia mihin palata. Alueluovutukset, pommitukset ja Lapin sodan tuhot olivat jättäneet yli 400 000 suomalaista kodittomiksi, ja väliaikais- ja hätämajoituksissa asui paljon myös kotiutettuja rintamiehiä. Suomen valtiovalta oli sodan aikana antanut sotilaille lupauksia omasta maasta tai kodista, ja näille lupauksille haluttiin nyt katetta. 

Valtiovalta pyrki saamaan materiaalipulasta huolimatta asuntorakentamisen alulle, esimerkiksi kodinperustamislainojen avulla. Silti väliaikaisratkaisuja, kuten ullakkorakentamista ja suurien huoneistojen jakamista, jouduttiin tekemään. Silti osa kodittomista majoittui sukulaistensa tai tuttaviensa luokse eroon perheestään ja huono-onnisimmat päätyivät yömajaan. 

Työtä pidettiin parhaana lääkkeenä paluussa normaaliin elämään. Savon Sanomat kirjoitti syksyllä 1944: ”Työ on parasta mielialan hoitoa, ja sen parissa raskaat kokemukset tasaantuvat ja haavat arpeutuvat.” Rintamamiesten työnsaantia pyrittiin kaikin keinoin tukemaan esimerkiksi ohjeilla, joiden mukaan sodasta palaavat miehet piti ottaa takaisin entisiin työpaikkoihinsa. Julkisuudessa esitettiin näkemyksiä, että naisten tulisi luopua työpaikoistaan miesten hyväksi.

Talvella 1944–1945 sadattuhannet rintamamiehet saivat metsä- tai rakennustöitä. Sotakorvausteollisuusuus työllisti myöhemmin monia. Osa naisista jäi pian kotiin hoitamaan vastasyntynyttä lasta ja näin teollisuuden työpaikkoja avautui lisää miehille. Miesten paluu työpaikoille nosti palkkakustannuksia merkittävästi, olivathan naiset saaneet samasta työstä usein jopa 30% pienempää palkkaa.  

Lopulta työpaikkakysymys ratkesi jälleenrakennuskauteen siirtyvässä Suomessa varsin kivuttomasti. Etenkään naimattomat naiset ja sotalesket eivät lopettaneet työskentelyä kodin ulkopuolella sodan loputtua. Sotakorvausteollisuuden työvoimatarpeen myötä teollisuuden parissa työskentelevien naisten määrä nousi sotavuosien tasolle jo vuonna 1947.