Talvisodan ja jatkosodan välistä aikaa kutsutaan Suomessa välirauhaksi. Se kesti runsaan vuoden maaliskuusta 1940 kesäkuuhun 1941. Välirauhan aikana maailmansota kiihtyi ja Suomessakin varauduttiin uuteen sotaan. Talvisota oli osoittanut Suomen armeijan puutteet, uuden rajan linnoittaminen oli aloitettava, Karjalan menettäminen oli isku viljantuotannolle, 400 000 karjalaista oli kotia vailla ja Neuvostoliitto painosti avoimesti Suomea. Moni odotti talvisodassa koettujen vääryyksien korjaamista. Siinä tilanteessa oli ymmärrettävää, että Suomi tarttui Saksan tarjoukseen vilja- ja aseavusta ja lähti mukaan Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan. 

Jatkosodassa oli kolme vaihetta: ensimmäisen puolen vuoden aikana Suomi hyökkäsi ja valloitti takaisin menettämänsä alueet sekä laajoja alueita Neuvostoliiton Itä-Karjalasta. Kun Suomi oli pysäyttänyt hyökkäyksen, alkoi asemasodan kausi, jota kesti 2,5 vuotta. Kesällä 1944 alkoi sodan viimeinen, ratkaiseva vaihe. Neuvostoliitto käynnisti valtavalla voimalla hyökkäyksen Suomen rintamalla ja pakotti Suomen armeijan vetäytymään ja ajoittain jopa pakenemaan. Neuvostoliiton suurhyökkäys saatiin kuitenkin pysäytettyä osin saksalaisten avulla ja Euroopassa sodan muututtua Neuvostoliiton ja liittoutuneiden kilpajuoksuksi Berliiniin. Tie rauhaan tuli Suomelle mahdolliseksi. 

Jos presidentti Rytin johdolla Suomi oli kesällä 1941 mennyt sotaan, syksyllä 1944 sodasta rauhaan päästiin presidentiksi nimitetyn Mannerheimin johdolla. Rauhanehdot olivat ankarat ja sodan seuraukset vaikuttivat ihmisten elämään vuosien ajan. 

Jatkosota oli suomalaiselle yhteiskunnalle “totaalista sotaa”, sillä se vaikutti kaikkeen yhteiskunnassa. Taloudessa Suomi ajautui vahvaan riippuvuuteen liittolaisestaan Saksasta ja teollisuus valjastettiin armeijan tarpeisiin. Ihmisiltä pakkolunastettiin autoja ja hevosia ja monet olivat työvelvollisina velvoitettuja yleishyödyllisiin töihin.  

Demokratia kaventui poliittisen ja sotilaallisen sisäpiirin ohjatessa Suomea. Sananvapautta ja tiedonvälitystä rajoittivat sensuuri, propaganda ja ihmisten tarkkailu. Viranomaisilla oli lupa lukea yksityiskirjeitä tai kuunnella puheluita. Viranomaiset kontrolloivat myös vapaa-aikaa: esimerkiksi tanssiminen oli kiellettyä ja siitä saattoi kiinni jäädessään saada sakot.  

Sankarihautajaisia järjestettiin kotipaikkakunnilla ja perheissä pelättiin papin tuomaa suruviestiä kaatuneesta isästä, veljestä tai pojasta. Samaan aikaan rintamalla asemasodan arjessa pyrittiin hillitsemään koti-ikävää ja pelkoa rakentamalla kodinomaisia olosuhteita korsuihin ja muihin majoitustiloihin.  

Jokaiselle suomalaiselle sota oli erilainen kokemus. Maaseudulla ja kaupungissa, Itä- ja Länsi-Suomessa, lapselle ja vanhukselle, etulinjan sotilaalle ja huoltojoukoissa toimineelle, lottatytölle ja sotilaspojalle sota näyttäytyi eri tavoin. Jokaista se kuitenkin kosketti.